Sen tuntee vatsanpohjassa, kun hymyilee pitkästä aikaa oikeasti.

Se tuntuu vatsanpohjassa asti, kun pitkästä aikaa hymyilyttää.

Ylitin taas eilen itseni. Mä kerroin äidille mitä on meneillään. Mun syömishäiriöstä en puhunut, mutta se ei mulla oo aikomuksenakaan. Sen sijaan, kerroin sille käyväni koulupsykologilla ahdistuksen ja stressin vuoksi. Ja mulla on niin helpottunut olo. Äiti ei ollut edes yllättynyt. Se suorastaan huokaisi helpotuksesta. Ja mua hymyilytti.

Mulla on yhä paha olla. Mua ahdistaa ja pelottaa, mitä huomisesta tulee. Mä stressaan yhä ja mua itkettää. Mutta mä ajattelin suoda itelleni ees yhden päivän, jonka vois omistaa vaan sille mikä on maailmassa tärkeintä. Onnellisuudelle, rakkaudelle ja hyvälle ololle. Mulla ei oo ollut näin vapautuneen hyvä olo koko syksyn aikana. Mä rakastan mun äitiä.

Tänään mun olis tarkotus nähdä vielä Emmiä, ennenkun hiljennyn joulun viettoon. Vaikkei joulu kuulu mun suosikki juhliini, mä odotan sitä silti. (Okei, oon saamassa ehkä maailman kivoimpia lahjoja tänä vuonna:D)
Mulla on aina joulusin tosi rauhallinen olo. Joulu on ainoo aika vuodesta, jollon tunnen itteni ehkä ihan hyväksi ihmiseksi. Se palauttaa mulle mieleen ne kaikki lapsuusajat, kun elämä oli niin viatonta. Mulla on ikävä sitä pikku- Iidaa, joka ei tienny vielä maailmasta mitään ja joka toivoi aina uutta barbia joululahjaks.
Tänä jouluna, se Iida on melkein 17-vuotias, ja saa uuden kännykän. Mutta se sama tunne mulla on toivottavasti viel huomennakin. Ehkä mä olenkin ihan hyvä ihminen.

Hyvää joulua, palaillaan joulupäivänä <3
Iida<3

Kaikki mitä tarvitsen.

Väritettiin Ainon kanssa värityskirjaa...

 

 Blogini saavuttaa aina lukijamääränsä huipentuman, kun mulla menee huonosti ja puran pahaa oloani tänne :D Huomasin tuon hassutuksen tänään, mutten valita. Mulla on maailman parhaimmat lukijat ja tiedän, että moni ruudun sillä puolella ymmärtää mua ja mun sekopäistä ajatusmaailmaa. Teidän kaikkien kurjuudeksi lisäsin kuitenkin tänään hilpeän kuvapostauksen, jo toinen tällä viikolla! :D Tänään oon hyörinyt kamerani kanssa, koska sain kylään mun erittäin ihanan kuusi vuotiaan serkkuni Ainon. Just tällasia päiviä mä tarvitsen, sillä ne muistuttaa mua siitä, mitä annettavaa elämällä on. Vaikka oonkin ajoittain kateellinen tolle pirpanalle sen viattomuudesta ja lapsenilosta, oon onnellinen, että oon näinkin iso ja voin olla sitten aikanaan sille se paras mahdollinen tuki ja turva.
Voin olla sille semmonen henkilö, joka multa on aina puuttunut. Se, kenen luokse mennä kun on paha olla ja kelle puhua. Mun sydän on nyt täynnä rakkautta, jaettavaksi koko maailmalle.

Hyvää illanjatkoa. Mulla on ollut hyvä fiilis.
Iida<3

Juoksen itseni hengiltä.

Ette ikinä arvaa.

Tänään mulla oli ihan hyvä päivä.

Mä tapasin ystäväni Roopen ja mulla oli hauskaa. Naurettiin paljon ja me käytiin syömässä. Mä söin, eikä aluks tuntunu missään. Ei, ennenkuin nyt. Nyt mulla on niin järjettömän huono omatunto, etten kehtaa ees paikallani pysyä.

Haluan mennä juoksemaan. Haluan tuntea sen, kun kylmä ilma repii keuhkot rikki ja veri maistuu suussa. Niinkuin psykologin opettaja tänään sanoi, juoksea itsensä hengiltä. 

Mulla on ollut tänään ihan hyvä päivä, ja mulla on päällisin puolin asiat hyvin, sillä oon opetellu tässä hiljalleen antaan itelleni oikeuden. Oikeuden, olla epätäydellinen ja mokaileva, oikeuden olla inhimillinen ja oikeuden tehdä virheitä. Se on auttanu mua saamaan ees vähän elämästä kiinni. Mutta mä en silti pääse pakoon sitä totuutta, että parin päivän kuluttua on jouluaatto ja mun pitää käydä mun tähänasti yks vaikeimmista selviytymistaisteluista silloin. Jouluruoka tulee olemaan tänä vuonna mun viholliseni.

Mutta jokatapauksessa, mä aion silti viettää rauhallisen ja mahdollisimman hyvän joulun. Sillä, vaikkei se mun suosikkijuhliini kuulu, mä rakastan nähdä sen riemun, kun joku avaa mun antaman lahjan. Ja mä rakastan mun lähisukua, vaikka ne ihan hulluja tyyppejä onkin.
Juoksen sitten vasta keväällä.

Iida<3

Mallikansio.

Kuva on otettu vappuna (jos joku ei viel huomannu :D) ja kuvaajana toimi Pyry! : 3

Ajattelin kasvattaa itelleni viikset.

Kuva on otettu Emmillä, mikä selittääkin jo tarpeeks.

Mulla on kerrassaan mielettömän hurmaavat otsarypyt.

Tällä kuvalla osallistuin " Vuoden Luontokuva" - kilpailuun.

Emmi saa mun kauneimmat piirteet esiin, kuten tän mielettömän flirtin Herra Koivun kanssa.

Emmin ottama tääkin, mitä mä just sanoin...

Oon aina halunnu tietää, miltä tuntuis olla rusina. Joten siis...

Tässä Iida 4.v haluaa karkkia.

Olin iha sika hilpeällä tuulella vaikka näytän siltä, että mulla on heinänuha.

Mun versio pedobear-ilmiöstä.

Yksi vakavan angstinen kuva tuo vähä katu-uskottavuutta.

Olin sporttinen ja sidoin hiukset saparoille. 

Muokkauksen ansiosta ei huomaa, että olin tuhannenpäissäni.

Heipsun ihanat!
Koska mulla on armoton joulustressi päällä, niin ajattelin koota tämmösen näköaisteja hivelevän kokonaisuuden tässä vuoden mittaa otetuista omakuvista. Oon sitä mieltä, että tällä katalogilla pääsis varmaan huippumalliksi.. Eiku.

Oikeastaan, jos totta puhutaan, niin mä halusin kerrankin repäistä ja lisätä tämmösiä "ei niin edustavia" kuvia tänne. Sitäpaitsi, halusin todistaa että mustakin saa huonoja kuvia. Pirusti.

Iida<3

You`re perfect to me.

Se on hassua miten mulle tulee aina niin paljon voimallisempi fiilis näiden psykologi käyntien jälkeen. Saan puhdistaa mun mielen ja mun ajatuksia, ja ikään kun jättää ne sinne huoneeseen. Tai, sitä mä ainakin yritän, sillä toistaiseksi se ei ole kauhean hyvin onnistunut.

Kuten varmaan kirjoitin blogiinkin, niin noin kuukausi sitten, sain mun elämään uuden, ihana ihmisen. Sain mahdollisuuden tutustua, ja oon siitä kiitollinen. Mutta musta tosin tuntuu, että ehkä mä pelotin sen ihmisen pois. Ehkä hän säikähti sitä tosiasiaa, etten mä ole täydellinen. Ehkä mun ongelmat on liikaa.
Mua itkettää ja surettaa, koska mä en tiedä mitä tapahtui. Mä olin oikeasti alkanut kiintyä ja välittää, mutta jälleen kerran, mut vähänniinkuin työnnetään "huomaamattomasti" sivuun. Ehkä mä oon edelleen vähän turhan luottavainen ihmisten suhteen.


Mulla on tosi haikea, surullinen, riittämätön fiilis. Eilisestä jatkaen, ihan kun mä en riittäisi. Ihan kun mä en olisi tarpeeksi täydellinen. Enkä mä ole, ainakaan kaikille. Mä kaipaan niitä, jotka on kadonnu mun elämästä ja niitä, jotka tulivat siihen, mutta vain hetkeksi. Ehkä mä ite sain sen aikaan, ehkä mun kalliolta hyppäämis-elämäntyyli ei heidän ajatuksiinsa sovi.
Mä lupaan silti yrittää jaksaa, sillä mä en aijo suoda ihmisille sitä tyydytystä, että kuolisin vielä.

Iida<3

Mullako ihmisarvo?

Voisin nukkua muutaman vuoden eteenpäin. Käpertyä talviunille, kuin karhu, mutta nukkuisin vaan vähän pidempään. Mä en tarvitse ruokaa, mä tarvitsen unta. Unissa eläminen on paljon helpompaa, kuin todellisen maailman kohtaaminen.
Salaa musta tuntuu, että multa odotetaan täydellisyyttä. Virheettömyyttä ja oikeita ratkaisuja. Musta tuntuu, ettei mulla ole varaa mokata, vaan mun pitäis olla täydellinen. Virheetön olio, vailla ihmisarvoa.¨
Mä ikävöin menneisyyttä enemmän, kuin uskoinkaan. Mä ikävöin kesää, silloin mä olin onnellinen. Tiedän tehneeni väärin ja mokanneeni, mutta mä olen pyytänyt anteeksi. Mä en vaan voi antaa itselleni anteeksi. Mä pelottelen itseäni jatkuvasti. En saa unta ja stressaannun. Tiedän, että tähän ikään kuuluu omat vaikeutensa, mutta mä voisin kyllä elää ilmankin. Mua pelottaa niin paljon, että mä jään yksin.

Musta vaan tuntuu, etten mä riitä ja etten ole tarpeeksi hyvä. Ettei mulla ole ihmisarvoa.
Iida<3

Herättäkää mut kun vuosi vaihtuu.

Tänään heräsin hiljaisuuteen. Kirjaimellisesti, sillä ääntä ei aamulla lähtenyt kun pienen köhinän verran. Syksyn toivottavasti viimeinen flunssa iski nyt. Nenä tukossa, korvat lukossa ja kurkku riekaleina suunnistin kuitenkin urheana Joulutorille iltapäivästä laulamaan. Varpaat kohmeessa ja hampaat kalisten yritin esittää urheaa aina tähän hetkeen asti. Ja nyt mua taas itkettää.
Asiaa ei helpota, että mun e-pillerit saa mulle aikaan mielettömän huonon olon, ihan kun oisin raskaana. Ja siksihän sitä kutsutaan, valeraskaudeksi, kun mun elimistö yrittää niihin totutella.

Mulla on maanantaina taas psykologiaika. Viimeinen ennen joulua. Oon kiitollinen, että sain vielä ajan, ehkä pystyn puhumaan sitten mun joulunpelosta. Siihen on enää viikko aikaa, ja hetki hetkeltä enemmän alan kammoksumaan sitä päivää. Niin paljon ruokaa ja ylimääräistä aikaa. Miten mun oletetaan selviytyvän siitä. Asiaa ei auta äidin jokapäiväiset herjat mun painosta.

Herättäkää mut kun vuosi vaihtuu.

Iida<3