Knock knock

Knock knoc
Who's there?
Death.
What do you want?
You're head.

Mulla on harvoin ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Joululoma oli sitä varten, että voisit ladata akkuja, nukkua pois univelkaa jne. Enkä mää nukkunut juuri ollenkaan. Viime yönä uni viipyi mun luona kaksi tuntia ja senkin se käytti levottomien unikuvien luomiseen.
Koulu alkoi juuri, niinkun saattoi odottaa. Jälleennäkemisen riemulla, ja heti jatkuvalla opiskelulla. Meidän koulussa vaihtui ateriantarjoajakin, joten ruoka on huomattavasti parempaa.

Tai no, niin mä kuulin.

Ja koska bilsanope anto mulle tässä kerran tahattomasti mielettömän painonpudotusvinkin, en millään malta venata juoksulenkkikelejä. Mun jalat huutaa tota metsäpolkua, ehkä mä ostan uudet lenkkarit.
Tästä tulee viel hyvä.

Iida<3

Mä kyllä huudan, kun mun jalat ei enää kanna.

Väsynyttä, hiljaista ja haikeeta. Vaikken mää tästä lomasta erityisesti nauttinut, vaikka mä iloitsen siitä, että saan mun arkeen taas jonkinlaiset rutiinit, samalla mua pelottaa. Mä fiksailin tänään suunnitelmat kasaan, suunnitelmat yo-kirjoituksista, suunnitelmat kesälomasta ja suunnitelmat vanhojentanssimekosta. Mä oon aina ajoissa, en myöhästele, toivon vaan, että suunnitelmat ei kauheasti muutu. Se aiheuttaa ylimäärästä stressiä ja saa mut voimaan pahoin. Älkää muuttako mun suunnitelmia.

Mun postaus Ei se voi sattua jos vertakaan ei vuoda  sai osakseen paljon huomiota, ehkä syystäkin. Mua pelottaa mennä ja kohdata ihmiset jotka sen on lukenut, sillä mä tiedän ne säälivät katseet joita saan osakseni. Mä haluan uskotella, että mä pärjään, sekin on osa mun suunnitelmaa. Haluan näyttää, että selviän, ettei musta kannata olla huolissaan. Mun suunnitelma on opetella täydellinen tekohymy, joka ulottuu silmiin, niin, ettei kukaan voi epäillä, ettenkö pärjäis.

Mä rakastan teitä jokaista höpönpöpönhassunassua, mutten mä halua olla se, kenestä pidetään kokoajan huolta. Se ei oo mun rooli, en mä kuulu siihen. Mä oon kiitollinen tuesta, avusta ja rakkaudesta, jota oon saanu, ja tuun toivottavasti saamaan, osakseni. Ja mä kyllä huudan kovaa, kun mun jalat ei enää kanna.

Iida<3

Arvostan, kiitän ja rakastan.

Mun viimesin postaus sai ihmiset liikkellee. Sen lukijamäärä on suuri ja kommenttejakin tuli kiitettävästi, enemmän kuin aiemmin.
Ymmärrän ihmisten huolenaiheet, tietenkin, kun noin avointa tekstiä kirjotan.
Mutta kukaan ei pysty mua pelastamaan. Mä saan tähän apua ja tukea, enemmän, kuin mä osasin edes kuvitella saavani. Totuus on silti se, että loppujenlopuksi vain mä olen ainoa joka tän kaiken pystyy lopettamaan. Kukaan ei pysty mun päähän asentamaan mikrosirua, joka pakottaa mut syömään tai kohottais mun itsetuntoa.

Mä tiedän tasan tarkkaan kuinka sairas mä oon ja että mä tarvitsen apua, päästäkseni tästä kierteestä eroon. Muttei se mua pelasta, ei se saa mua syömään normaalisti, eikä se motivoi mua oksentamisen lopettamiseen. Mulla ei ole tällähetkellä motivaatiota muutakuin laihtumiseen. Kukaan muu ei mua pelasta, paitsi mä itse. Ei mulla vielä ole siipiä selässä.

Ei se voi sattua, jos vertakaan ei vuoda.

Sä pystyt siihen, sä onnistut, se sattuu vain hetken, eikä sitä kipua edes huomaa.



Mä en jätä sua yksin, mä autan sua, tiedän sun pärjäävän. Vain yksi omena, ja sä oot jo lihava, palannut takaisin entiseen. Mä kiellän sua, satutan sua, lopeta, lopeta, älä syö.



Sä näytät niin kauniilta, kun vaan vähän näet vaivaa. Ei enää ikinä liian pieniä vaatekokoja, mieti sitä. Motivoi ittes. Muista, suu kiinni, et syö, sido kädet selän taakse. Nuku, nuku pikkuinen, tää painajainen kestää vaan hetken.



Sä haluat näyttää tuolta, etkö haluakkin? Sä haluat, että kaikki pitää sua kauniina, sä haluat olla kuningatar. Mä tiedän, että sä haluat, älä vittu kuseta.



Leikkaa vitun narttu, ei tunnu viel missään. Mieti sun päämäärääs, sun unelmaas. Mieti sitä, kun kaikki kehuu sua, kun sä oot oikeasti kaunis. Unohda se porkkana, lasi vettä kiitos.
Mä oon niin ylpeä susta, taas lähti viisi kiloa.

Iida<3

I don´t want to be remembered as the fat girl.

Eilisillan tunnelmat jatkuu edelleen.
Mulla on nyt menny motivaatio ihan kaikkeen. Mua ei kiinnosta koulu, tai muukaan, haluaisin vaan, että kesä tulee ja saisin juosta yöt läpeensä ulkona. Haluan tuntee auringon iholla, mua ei ole luotu elämään pimeään vuodenaikaan. Vaikka mä ahdistun näistä välilomista, kesä on eri juttu. Kesän takia mä oon valmis istuun koulussa koko kevään, tietäen, että pian mä oon vapaa. Pian mä voin hengittää ja tehtävää on niin paljon, ettei mun tarvii stressata syömisistä tai muusta. Mä voin vaan mennä niinkun mun kuuluukin, mä ahdistun liikaa neljän seinän sisällä.

Mutta mun äidin tuntien, se haluaa rajottaa mun vapautta, kahlita mut neljän seinän sisään. Se ajattelee, ettei mulle tee hyvää juosta ulkona iltasin. Mun parastahan se vaan ajattelee.
Paskat.

Iida<3

Silloin kun sanat eivät riitä.

Ja mää kun todella uskoin, että mun ja äitin välit on parantuneet. Mä todella uskoin ja oletin, että meidän välillä vallitsee tasapuolinen luottamus.
Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.

Mä en oo ikinä tajunnu sitä ajatusta, että jos ihmisillä on huono päivä, ne purkaa sen kiukkunsa muihin. Sä aiheutat sillä vaan muille pahaa oloa, enkä mä näe siinä järkeä. Mä en pura kiukkua äitiini, mä en huuda ja koitan olla mahdollisimman hyvä ja kiltti tytär. Joskus tää raivotar ei vaan anna mulle siihen mahdollisuutta.

Mua väsyttää olla niin kauheen kiltti jatkuvasti, mua väsyttää yrittää peitellä mun kiukkua. Mä en vaan halua tulla samanlaiseks, kiukkupääks joka purkaa kaiken väsymyksensä muihin.

Nää on taas näitä iltoja, kun en tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Mä oksensin tänää kolmesti, eikä mua edes kaduta. Mä haistatan sille paskat, tykkäsitte tai ette.

Iida<3

 

Vapputyttö.

Koska mun kaveripostaukset on jääny tosi vähiin, niin ajattelin alottaa vuoden ensimmäisen postauksen semmosella (:

Tän postauksen valokeilassa mulla on Katja, mun oma vapputyttö.
Kuten varmaan tästä hemaisevasta lempinimestä voi päätellä, tapasin Katjan ekan kerran vappuna koskenrannassa. Tosin, silloin mä laitoin vaan merkille Katjan pitkät hiukset ja hymyilevän olemuksen. Mun silmissä Katja hymyili jatkuvasti.

Virallisesti Katjaan tutustuin koulussa, kun se siirty lähihoitajakoulusta HaLuun. Silloin mä muistin vapun ja sen hymyn. Ei menny kun pari minuuttia ja me jo juteltiin, jotain pintapuolista musiikista.

Tuosta kohtaamisesta on nyt puol vuotta ja Katjasta on tullut yks tärkeimmistä mun elämässä. Se tietää, miten vaikeita asioita käyn läpi ja jaksaa olla mun tukena. Katjan kanssa saa aina nauraa, sille voin kertoa kaiken ja purkaa sydäntäni. Koulupäivät suorastaan matelee jos se ei oo paikalla, enkä mä kyllä kenenkään muun kanssa ois mennyt kattoon Robin leffaa.

Katja on ihana, aurinkoinen, kaunis ja suurisydäminen ihminen. Katja sanoo asiat suoraan, " meillä kaikilla on oma kassemme"  skitsoo turhista asioista ja on vaan kaikinpuolin mielipuolinen kusiainen <3

RAKASTAN SUA HÖHLÄ JA KATOKKI ETTÄ LUET TÄN.

Iida<3