Säälittävän sairas.

Iltoja murut <3

Koska eilen tuli kirjotettua melko suoraan ja avointa tekstiä, niin ehkä tänään rauhotun. Ehkä mun olis aika kuunnella itteeni ja selvittää, mitä haluun tältä elämältä. En tiedä, mitä sivuvaikutuksia on panadolissa, mutta mulla on nyt tosi levollinen ja rauhaisa olo. Ihan kun leijuisin pilvissä. Ehkä se johtuu vaan siitä, että näin pitkästä aikaa Roopen tänään. Sain purkaa mun sydämeltä painon, sain puhua ihmisille, joka ymmärtää mua. Ja se rakastaa mua silti, vaikka oon ihan hullu.
Mun on silti pakko viitata eiliseen avautumiseen, ihan vaan, koska oon saanut kuulla asiasta näin jälkeenpäin. Mutta kaikille tiedoksi, etten kirjoita noin suoraa ja henkilökohtaista tekstiä siksi, että hakisin huomiota tai sääliä. Mä kirjotan noin, koska tää on mun blogi, jota lukee mun ystävät. Ihmiset, joita rakastan, joista välitän. Kirjottaminen on aina ollut mulle terapiamuoto, ja jos en saa purkaa mun ajatuksia tänne, niin on se kumma. Jos jotakuta ei kiinnosta, niin älkää lukeko. Niin yksinkertaista se on.

Tämmöset asiat ei ehkä oo maailman helpoimpia. Ja valitettavaa kyllä, kukaan ei oo täydellinen, en siis mäkään. Ihmiset tekee virheitä elämässään. Ja niin oon mäkin tehnyt ja tulen luultavasti tekemään niitä vielä paljon. Mä en pyydä muilta kuin ymmärrystä. Edes yrittämistä. Tiedän, ettei näitä asioita voi ymmärtää, ei aina tarvitsekaan. Mutta yrittäkää edes. Koska mä en jaksais enään ottaa vastaan valittamista siitä, miten säälittävä huomiohuora mä oon. Mun onglemat on ihan mun omia, ei kenenkään muun. Peace and Love.

Iida<3

Mä oon painoton ja heikko.

En ikinä uskonu, että alennun tähän. En ikinä uskonu, että alennun puhuun tästä näin säälittävän avoimen ruikuttavasti. 

Mutta nyt se sen teki. Nälkä, ahdistus ja täydellisyyden tavoittelu kaatoi mut sänkyyn, kaato mut kesken bussimatkan. Horisontti häilyy epävarmana ja vaihtaa edelleen paikkaa. Se huojuu, pyörii ja saa mut tunteen oloni painottomaks. Painottomaks. En oo ikinä tuntenut itteäni näin heikoks. Mä tarviin muiden apua siihen, että pääsen jaloilleni, ei mulle voi käydä niin. Ja mua pelottaa vastaanottaa sitä apua. Oon koittanut ajatella järkevästi, miettiä, mikä vois olla pahinta mitä tapahtuu. Mitä pahaa voi tapahtua, jos hakee apua ja parantuu? Äiti ei saa tietää. Muttakun mä en halua parantua. En vielä, mä haluan saavuttaa tällä jotain. Joten nälkäkuuri jatkukoon. Kuullostan kipeältä, sairaalta, hullulta, mutta sitähän mä oon. Mun aivoissa kytenyt liekki syttyi roihuamaan ja se sammutti sen pienen toivon kipinän. Mun elimistö yrittää estää, se hylkii tätä muutosta. Se laittaa vastaan, kun oksennan, se tekee musta väsyneen, etten jatkais. Mutta mulla on oma tahto, jota ei kroppa määrää. 

Oon väsyttäny itteni tähän, kuume nousee ja buranat tekee musta vaan sekavamman. Oon oikea riitasointu, mä en halua parantua vielä, mutta mä en silti halua jatkaa näin. Mä pelkään olla yksin kotona, salaa toivon sitä. Mä haluan nähdä ihmsiä, salaa ahdistun siitä enemmän ja enemmän. Yks kahvikupillinen voi laukasta sen, etten mieti koko loppupäivänä kun sitä ylimäärästä kalorimäärää mun kropassa.

Miks kaikki pitää aina tehdä vaikeimman kautta? 

Iida<3

Äiti, kiellä sitä tulemasta enää.

Here I go again...
Se iskee salakavalana nurkan takaa, täysin yllättäen, odottamatta. Se sulkee syliinsä ja keinuttaa kuin lasta keinussa, se kuiskailee korvaan valheita ja saa sut uskomaan jokaiseen sanaan mitä se kieleltään päästää. Ja sen nimi on Ahdistus.
Olin jo hetken siinä uskossa, että oon päässyt siitä yli. Että se on kadonnut, ottanut vähemmän sijaa mun elämässä. Ja mä olin väärässä, jälleen kerran. Se valloittaa mun pään ja saa olon tuntuun niin pahalta, pahemmalta kun muulloin. Se tuntuu kuristusotteelta kaulassa tai hukkumiselta. Se saa pään pyörälle, horisontti vaihtaa äkisti paikkaa ja seinät hivuttautuu sua kohti, kuin jossain skitsossa unessa.
Ahdistus saa mut uskomaan asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Se saa mut uskomaan, että syöminen on pahasta, että mä pärjään ilmankin. Se saa mut uskomaan, että kaikki vika on mussa, mä olen syypää kaikkeen pahaan mitä ympärillä tapahtuu.  Ja mä uskon, mä luotan siihen.
Ahdistus ei jätä mua rauhaan, se tunkee mun uniin, saa mut näkemään painajaisia. Mä en halua sitä, mä haluan että se lopettaa.
Äiti sano sille, että lopettaa.

Iida<3

Otsikoimaton maanantai

Juuh elikkäs, koska eilen tuli niin pään tyhjentävää tekstiä niin tänään olin kuvapainotteisempi. Nää kaikki on nappastu 10 minuuttia sitten, joten ei sen kummeman laatusia ollut luvassa :D Luen tosiaan ranskaa samalla kun kirjotan tätä ja katon telkkaria... Äippä oli onneks ihana ja teki hyvää iltapalaa, banaanipirtelöä ja mandariiniä <3 En tykkää banaanista normaalisti, mutta tuo oli oikein hyvää nom nom.. : 33

Mutta tosiaan, jos koittaisin keskittyä tohon ranskaan (ainakin kohta). Illan jatkoja ihanat <3
Iida<3

Mä en pyydä anteeksi enään.

Koska oon taas herännyt oikeesti jollain asteella eloon, niin tulin kirjoittamaan miltä se tuntuu.
Se on perseestä. Sillä mä en halua elää tässä maailmassa missä elän nyt.
 Äiti istuu sohvalla ja katsoo dokumenttia syömishäiriöstä samalla kun se kehuu kuinka "meidän Iidalla on aina ollut ruokahalua". Salaa mä toivon, että se havahtuu huomaamaan, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Että sen ainoalla tyttärellä ei todellakaan oo hyvää ruokahalua. Suurin osa musta kuitenkin toivoo ettei se saa tietää, ettei se huomaa että mulla ei ookkaan kaikki hyvin.
Tuhoan itteni suojellakseni rakkaita totuudelta. Totuudelta, että prinsessatkin itkee joskus. Oon aina ollut semmonen, muiden hyvinvointi ennen mun omaa. Siteeraten erästä ystävää, mun sanavarastosta pitäis pyyhkiä sana "anteeks" kokonaan pois, käytän sitä aivan liikaa. Ihan kun pyytelisin anteeks olemassaolooni. Mulla ei oo anteekspyydettävää, mulla ei oo syitä tehdä näin. Ja silti, mä saan tästä ikään kuin järjetöntä mielihyvää. Mielihyvää siitä, että muhun sattuu ja että satutan muita satuttamalla itteäni.
Mä pyydän vaan, että koitatte ymmärtää. Koitatte ymmärtää miks mä teen näin ja mitä pyrin saavuttamaan. Parasta apua on vaan kuunnella ja olla tukena, se toimii aina. Sanat ei riitä kuvaamaan kuinka paljon arvostan mun lähellä olevia ihmisiä. Oon ehkä tyhmä ja typerä, ehkä mun ajatusmaailma on vääristynyt, mutta mä yritän parhaani. Mä yritän oikeasti saavuttaa sen kaiken takasin, mitä olin joskus. Ei voi täysin rakastaa toista jos ei rakasta itseään.
Mä en aio pyytää enään anteeks sitä mitä mä olen ja miksi mä synnyin. Mä en aio enään antaa muiden murskata mun itsetuntoa olemattomiin. Mä aion keskittyä sen kasvattamiseen, mä aion voimistua ja olla onnellinen.
Mä aion opetelle hymyilemään ilman että poskia kiristää.

Iida<3

Ps. Eilisen pyhäinpäivään vedoten, muistakaa kertoa jos välitätte jostain ihmisestä. Tulee aika, jollon et voi tehdä niin.

Toivepostauksena toiveet.

Heijsån (:

Koska on sunnuntaiaamu ja tylsyys painaa toistaiseksi päälle, niin mä ajattelin tulla kirjotteleen toivepostausta. (: Lyhyesti kerrottuna, mun perjantai kului Tuulalla, meitä jäi mun lisäks yöks Rasmus, Miro ja Eino, nukuttiin sitten samassa siskonpedissä kylkikyljessä ja unen laadun todisti tää viime yönä nukuttu 11h. :D Eilisilta vietettiiinkin mummilla mun serkkujen kera ja siitä lisään kuvia ainaki facebookkiin, ja varmaan sitten tännekkin illemmalla!
Eli, toivepostauksena oli anonyymi, joka toivoi postausta unelma asioista esim. unelmahiukset, unelmakengät jne. Ajattelin tän toteuttaa sitten weheartit.comin kuvilla ja parilla lauseella jokaisesta. Vuorossa siis kahdeksan unelmaa.

Unelmahiukset.

Löysin täydellisen kuvan mun unelmienhiuksista! Toi väri vois olla tummempi, mutta haluisin siis kuvanmukaisesti pitkät, laineelliset hiukset. Valitettavasti toi projekti saattaa kestää viel miljoona vuotta, mutta aina saa haaveilla... :D

Unelmakengät. 

Jos joku ei vielä tiedä, niin rakastan kenkiä ihan yli kaiken :D  Korolliset kengät etenkin on vieny mun sydämen, mutta kuten sanottu, arkisin mut tavoittaa maihareista ja kesällä tennarit/ballerinat on kovassa käytössä.

Unelmakaupunki. 

Kuten varmaan huomattu, niin Pariisi & Ranska on vienyt mun sydämen 6.vuotta sitten. Viva la France!
<3

Unelma-asunto.


Koska oon semmonen iänikuinen prinsessa, haluisin asua mahdollisimman ylellisen hienosti yms. muuta :D Suuret kaupungit on mun juttu, joten tää kuva ois aivan täydellinen.

Mutta toisaalta, en panis tämmöistäkään asumusta pahitteeksi. Unelmia saa olla, sillä epäilen vahvasti ettei kumpikaan näistä tuu tällä maailman taloustilanteella toteutumaan.

Unelmakroppa.

Kuullostaapa turhamaiselta, mutta oikeesti, haluisin näyttää tältä, ainakin tästä osaa vartaloa. Tatuoinnit on intohimo, ja luultavasti, kun sellaisen aikanaan hankin, niin vapaata kroppatilaa jää aika vähän... :D

Unelmatyö. 

En löytänyt kun tämmöisen kirjan kuvan, mutta siis haluaisin lapsipsykologiksi. Torey Hayden, kirjan kirjoittaja, on itse psykologikoulutteinen erityisopettaja joka kirjoittaa kirjoja lapsista, joiden kanssa on työskennellyt ja joilla kaikilla on aina ongelmien takana jotain suurta joka selviää kirjan lopulla. Ite tykkään lukea näitä kirjoja, ja mun päämäärä on joskus olla samanlainen.

Unelmahääpuku. 

Mun oli pakko laittaa tää kohta, koska oon aina halunnu naimisiin, semmoset kunnon prinsessahäät :D Mä tiedän jo millasen hääpuvun haluan, ainakin tällähetkellä, mutta sellaista kuvaa ei mistään löydy, mutta tää osuu sinnepäin semi lähelle.

Unelmamies. 

Ei tarvii ees perustella, oonko mä vaativa...? En..............

Semmosta, eli siis tää oli toivepostaus, toivottavasti tyydytti (: Sunnuntainjatkoja!<3

Iida<3

Infoa mielentilasta.

Huomenta rakkahat, ihanat <3

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, niin tälläista pientä hiljaiseloa saattaa ilmetä, koska mun päässä ei kuhise yhtäkään idean poikasta tai ajatusta, jonka tänne voisin jakaa.
Asteittaisia auringonsäteitä on silti mun synkkään mieleeni pilkistänyt, ja uskon, että se on ympärillä olevat ihmiset. Mulla on niin paljon tärkeitä ihmisiä ympärillä, joiden kanssa voin jutella ja jotka auttaa mua selviytyyn arjen haasteista, jotka nekin tuntuu välillä ihan ylivoimaisilta.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pahemmaks mun olo muuttuu. En osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta näin siinä on käynyt. Vaikka nyt on vasta marraskuun toinen päivä, niin loppujenlopuks kuukausi sujuu yllättävän nopeasti, ja ennenkun huomaankaan, istun psykologin huoneessa ja saan purkaa kaiken ahdistuksen ja sekaisuuden sinne. Puhdistautua, poistua huoneesta uusissa voimissa. Tai, niin mä ainakin toivon käyvän. Kuka tietää.

Halusin vain pitää teitä vähän ajantasalla, luulen, että lauantaista tulee kuvamateriaalia, niin kirjotan isompaa postausta sunnuntaina. Hyvää viikonloppua, ootte ihania.

Iida<3