Mä en pyydä anteeksi enään.

Koska oon taas herännyt oikeesti jollain asteella eloon, niin tulin kirjoittamaan miltä se tuntuu.
Se on perseestä. Sillä mä en halua elää tässä maailmassa missä elän nyt.
 Äiti istuu sohvalla ja katsoo dokumenttia syömishäiriöstä samalla kun se kehuu kuinka "meidän Iidalla on aina ollut ruokahalua". Salaa mä toivon, että se havahtuu huomaamaan, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Että sen ainoalla tyttärellä ei todellakaan oo hyvää ruokahalua. Suurin osa musta kuitenkin toivoo ettei se saa tietää, ettei se huomaa että mulla ei ookkaan kaikki hyvin.
Tuhoan itteni suojellakseni rakkaita totuudelta. Totuudelta, että prinsessatkin itkee joskus. Oon aina ollut semmonen, muiden hyvinvointi ennen mun omaa. Siteeraten erästä ystävää, mun sanavarastosta pitäis pyyhkiä sana "anteeks" kokonaan pois, käytän sitä aivan liikaa. Ihan kun pyytelisin anteeks olemassaolooni. Mulla ei oo anteekspyydettävää, mulla ei oo syitä tehdä näin. Ja silti, mä saan tästä ikään kuin järjetöntä mielihyvää. Mielihyvää siitä, että muhun sattuu ja että satutan muita satuttamalla itteäni.
Mä pyydän vaan, että koitatte ymmärtää. Koitatte ymmärtää miks mä teen näin ja mitä pyrin saavuttamaan. Parasta apua on vaan kuunnella ja olla tukena, se toimii aina. Sanat ei riitä kuvaamaan kuinka paljon arvostan mun lähellä olevia ihmisiä. Oon ehkä tyhmä ja typerä, ehkä mun ajatusmaailma on vääristynyt, mutta mä yritän parhaani. Mä yritän oikeasti saavuttaa sen kaiken takasin, mitä olin joskus. Ei voi täysin rakastaa toista jos ei rakasta itseään.
Mä en aio pyytää enään anteeks sitä mitä mä olen ja miksi mä synnyin. Mä en aio enään antaa muiden murskata mun itsetuntoa olemattomiin. Mä aion keskittyä sen kasvattamiseen, mä aion voimistua ja olla onnellinen.
Mä aion opetelle hymyilemään ilman että poskia kiristää.

Iida<3

Ps. Eilisen pyhäinpäivään vedoten, muistakaa kertoa jos välitätte jostain ihmisestä. Tulee aika, jollon et voi tehdä niin.