Klara vappen ja muuta hupsua

Pahoittelen taas tämmöstä pitkää postaustaukoo...
Mutta ilokseni voin ilmoittaa,  että mulla on mennyt ihan hyvin tän kuluneen viikon ajan. Mulla on aika ravitsemusterapeutille 20.5 seuraava suuri etappi häämöttää siis siellä. Eiköhän sieltäkin ihan kunnialla selvitä.

Huomenna tosiaan juhlistetaan vappua, ite ihan perinteisesti kaupungin keskustassa. Humalaisia ihmisiä, ties mitä sattuu ja tapahtuu; se on joka vuosi ihan yhtä mieletöntä.
Mulla on elämässä muutenkin kaikki melko hyvin. Voi olla, että suurin syy siihen on eräs hupsu <3

Ps. Huomenna on mun tytön synttärit, Emmi 16.v! Love my babygirl <3
Pps. Vitusti sydämiä

Iida <3

Suojelia

Mua itkettää tänään ihan jatkuvasti.
Oon turhautunut tähän elämään, mä haluun vastauksia. Mä haluun olla perillä asioista, mä vihaan olla näin heikko ja vietävissä.
Olin koulupsykologilla iltapäivällä, ja mua itketti. Kyyneleet kirveli silmissä aina, kun jouduin mainitsemaan mun perhetilanteesta. Tai kun jouduin puhumaan mun isästä.
Psykologi osaa esittää kysymykset just niin, että tajuan aina sillä hetkellä, kuinka helvetin kova ikävä mulla on iskää. Joskus mun tekis mieli vaan mennä, olla taas iskän pikkutyttö, ja itkee. Itkee kaikki paha pois, kaikki se ikävä ja kaikki äidin ja sen miesystävään liittyvät pahat olot. Mutta mä en oo enää se pieni, jota isä suojelee. Mä oon alkanut suojella mun omaa isää.

Mun pää tuntuu raskaalta, eikä mikään oikein suju. Muhun sattuu, mutta en oo varma miksi. Mä toivoisin vaan, että voisin paeta pariks päiväks. Lähtee kauas täältä, ihan vaikka vaan mökille Teiskoon. Johonkin, missä ei tuu tuttuja vastaan, missä kukaan ei mua tunne. Olla vaan se kuka mä oon, miettiä miten oon tähän joutunut, eikä mun tarvis aina kärsiä niin jumalatonta kipua. Soutaa veneellä keskellä järvee ja huutaa. Tosin, sillon mökkinaapurit varmaan soittais johki hätäkeskukseen.
Voisin käydä silittämäs naapurin hevosia. En mä oikeestaan edes pidä hevosista, mutta ne on jotenkin kauheen ylväitä ja rauhottavia. Ne saa mun ongelmat tuntuu hetken ajan ees vähän pienemmiltä.

Oman luonteeni tuntien, toi ei ehkä kumminkaan toimis. Öisin iskee pelko ja yksinäisyys, luultavasti saisin sydänkohtauksen jokaisesta rapsahduksesta ja äänestä. Mä tarviin seuraa iltasin ja öisin. Nytkin mua itkettää, enkä kaipais kun vaan syliä, joka lohduttais. Tarviin jonkun joka kuuntelee mun itkua.
Oon säälittävä.

Iida<3

Sadetta piilossa sekavissa ajatuksissa

Sataa.
Viimeisetkin lumet meidän pihasta alkaa olla mennyttä, ruohokin vihertää jo. Mutta mua ei oikein innosta.
Sade rummuttaa ikkunalautaa, kynttilät palaa, mutta mun olo on kaikkea muuta kun rauhallinen. Pyörin levottomana, enkä saa mun ajatuksia kasaan. Siks varmaan tää postaus tulee tänään olemaan lyhyt ja sekava.
Mun pitäis lukea ruotsia, ja siivota. Sen sijaan istun tässä, ikkunan ääressä, kirjoittaen.

Mulla on ollut tänään huono päivä, ainakin ulkonäöllisesti. Aamulla mikään ei näyttänyt hyvältä, hiukset ei asettunut, meikit meni pieleen ja jokainen vaate vaan levis päällä. Mä niin vihaan näitä aamuja. Mä vihaan katsoa peiliin ja nähdä mun kuvajaista. Mä oon kaikkea muuta kun kaunis. Siksi tänään, mä piiloudun sateelta, ja sen sijaan katson miten se maalaa kuvia mun ikkunaan.

Mun tekee mieli laulaa. Haluan mennä ulos sateeseen ja laulaa. Haluun tietää, millasta on olla oikeesti elossa. Musta tuntuu, että mä en ole. Oon puoliks kuollut, varjokuva, joka seisoo taustalla.
Mä haluaisin kasvattaa siivet ja lentää. Siltä musta nyt tuntuu. Haluisin lentää päin tota sadetta ja tuulta ja huuta. Näyttää, että kuinka vahva mä oonkaan. Että mua ei kiinnosta terapiat tai mahdollinen lääkitys. Että mä selviän kyllä ilmankin.

Mutta ensin vatsalihakset. Huomenna vois mennä juokseen. Mä kaipaan sitä kipua mun pohkeissa, kun juoksee ekan kerran talven jälkeen. Se sattuu, mutta mä tiedän mihin se johtaa ja se mua motivoi. Tulkaa halimaan, mä tarviin voimia.

Iida<3

Erikoislääkäri kerroksessa viisi

Tänään mä istuin jälleen koulukadulla. Tällä kertaa mun fiilikset jäi vähän paremmaksi, lääkäri oli nimittäin todella mukava ja kuuntelikin mua.
Kyseltiin paljon kysymyksiä, johon mä vastasin miten kykenin. Lukkoon mä menin vasta sillon kun sen huulilta irtos sanat: " Haluutko tietää sun painon? Voitais kattoo se nyt."
Mä nielaisin ja painoin pääni alas, sillä mua alkoi ahdistaan ihan suunnattomasti. Pudistin mun päätä. Lääkäri katto mua mietteliäästi ja nyökkäsi sitten: "Me ei tehdä täällä mitään, mitä sä et halua."
Mut laitettiin jonotuslistalle terapiaan, joka alkaa kesällä- tai syksyllä. Lisäksi sai infoa mielialalääkkeistä, joita mulle aletaan varmaan syöttään samoihin aikoihin. Mua pelottaa. Joudun myös ravintoterapeutille, joka lähettää mulle erillisen kutsun myöhemmin keväällä. Sekin ahdistaa. En mä halua kirjata ylös mun syömisiä.

Mun oma suhtautuminen tähän kaikkeen ei juurikaan oo muuttunut. Fake it till you make it. Mä osaan loihtia uskottavan hymyn kasvoille ja nyökyttelemään. Kyllä, kyllä mä syön. Ei, ei se tunnu pahalta. Paskanvitut.
Mä aion nimittäin todistaa kaikille, etenkin mun äidille, että mä pystyn saavuttaan mun ihannepainon. Mä en todellakaan lopeta tässä vaiheessa, vaikka jokainen psykiarti hyökkäis mun kimppuun.

Onneks mun perjantaista on tulossa huikee, hopefully. Nyt appelsiinia nassuun. Ja 50 vatsalihasta päälle.

Iida<3

Miksi, miten ja miksi ei?

Mun paino ei oo tippunut yhtään.
Mun ei tarvii käydä edes vaa´alla, jotta tietäisin sen.
Mun peilikuva suorastaan huutaa painon pudotusta.
Oon syönyt tänään alle tuhannen kalorin, lähemmäs viidensadan verran. Oon jumpannut iltaisin ja aamuisin, toivon vaan että se alkais näkyäki joskus. Enää hiukan päälle viikko vappuun, sitten onkin kuukausi kesään. Kuukausi aikaa juosta. Saan huomenna uudet lenkkikengät, jos sopivat löytyy ja pääsen kuluttamaan mun rakasta metsätietä.
Joudun uudelleen pyörähtämään kaikissa verikokeissa ja sydänfilmissä, rutiinihommia, kontrollointia. Vaikka sairaalta kuullostaa, mun tekis mieli laihtua tosi pieneks, ihan vaan kaikkien lääkärien hämmästykseks. Koska niiden luokituksen mukaan, mulla ei oo vielä mitään hätää. Vielä.

Se sossu oli oikeassa tasan kahdessa asiassa; siinä, että mulla on huono itsetunto ja siinä, että mun minäkuva on täysin vääristynyt. Kun mä katson aamusin peiliin, mä en näe siellä enää mitään, mikä sais mut tunteen oloni hyväks. Katon peiliin vaan nähdäkseni miten ohuet hiukset mulla on, miten pyöreät kasvonpiirteet ja silikonimaiset posket. Peilistä katsoo väsyneen näkönen tyttö, mutta hymyä sieltä ei irtoa. Tekis mieli piilottaa kaikki heijastavat pinnat, ainakin tänään.

Joskus mä mietin, että mikä mun elämässä on oikeesti menny vikaan? Mikä sai mut vihaamaan itteeni niin paljon, miks mä aina otin sen ovimaton roolin ja annoin muiden kävellä mun yli? Ja rehellisesti, mä en edes tiedä. Se tuntui vaan mun paikalta. Kun mä kerran siihen asetuin, niin tuntu väärältä laittaa vastaan ja ilmasta omia ajatuksia. Sitten mä perustin tän blogin (kesäkuussa vuosi!) ja mun päässä vallinnut sekamelska purkautu tänne. Viikottaisina, jopa päivittäisinä teksteinä. Saan ilmasta itteeni ihan vapaasti, eikä kukaan voi talloa mun yli. Ei täällä. Ei tänään.
Vastausta siihen, miks mä aloin vahtimaan mun painoa näin sairaanloisesti en oo löytänyt. En ainakaan vielä. Mun menneisyydestä löytyy paljon pahaa, mutta hei, niin varmaan monen muunkin. Ehkä mä yritin vaan liian pitkään olla vahva, ja selvitä yksin. Vaikka mä hain apua, ehkä mä tein sen silti liian myöhään. Mua ei kiinnosta, mitä lääkärit sanoo. Osaan esittää tervettä, hymyillä ja nyökytellä. Oikeasti, tuun kotiin terkalta ja lasken monta kaloria on leivässä jonka syön.

Mua ei vaan kiinnosta lopettaa, ei vielä. 

Iida<3

Sosiaalityöntekijä kerroksessa viisi

Tänään. 

Tänään mä menin aamulla Koulukatu 9, viidenteen kerrokseen. Kiivettiin äidin kanssa portaita. Kyllä, äiti tuli mun mukaani. 

Istuttiin valkoisessa aulassa, punaisilla penkeillä. Odotin millon ne kutsuis mut sisään. Mikään ei oo ikinä tuntunut niin piinaavalta. 

Oven aukas vaalea sosiaalityöntekijä. Istuttiin pyöreän pöydän ääressä, sossu, äiti ja minä.
" Tehän oottekin varmaa hyvin perillä Iidan tilanteesta" Sossu sanoi mun äidille. Äiti pudisteli päätään, mun kädet hikos pöydän alla. Sossu kävi nopean, pintapuolisen katsauksen tilanteesta ja lähetti äidin sitten pois. 

Istuin siellä huoneessa puolitoista tuntia hiljaisen sossun kanssa, joka sano vaan " Juujuu...okei..juu" ja selitti televisio ohjelmasta, jota oli katsonut edellisiltana. Mä täytin mieliala kyselyn, se selitti jotain sen kavereista. 

Tapaamisen lopuksi se katsoi mua silmälasiensa läpi ja totesi: " Ei sussa kyllä mitään vikaa oo, huono itsetunto vaan" 

Kiitin kohteliaasti tästä itsestäänselvyydestä ja lähdin kouluun. 

Mulla on maanantaina lääkäriaika samassa paikassa. En haluais mennä takas enää. Musta tuntuu, ettei ne osaa oikein mitään. Ainakaan tätä naista ei mun ongelmat kiinnostaneet. 

Iida<3

Hipsutus fiiliksiä.

Joo nomnom ja sitärataa. Antakaa armoa, tänään on tämmönen päivä.
Oon iha hipsutus fiiliksissä. Onneks aamulla sain hipsuttaa ihan olan takaa (on muuten ehkä yks typerimmistä sanonnoista ikinä) mutta iltaisin tää iskee taas. Se saa olon tuntuun niin hyvältä, kelpaavalta, kun millään muulla ei olis väliä. Eikä sillä hetkellä ookkaan. Oonko säälittävä vai onko jollain muullaki joskus (aina)  tämmönen olo?
Tarviin halin.

Iida<3