Miksi, miten ja miksi ei?

Mun paino ei oo tippunut yhtään.
Mun ei tarvii käydä edes vaa´alla, jotta tietäisin sen.
Mun peilikuva suorastaan huutaa painon pudotusta.
Oon syönyt tänään alle tuhannen kalorin, lähemmäs viidensadan verran. Oon jumpannut iltaisin ja aamuisin, toivon vaan että se alkais näkyäki joskus. Enää hiukan päälle viikko vappuun, sitten onkin kuukausi kesään. Kuukausi aikaa juosta. Saan huomenna uudet lenkkikengät, jos sopivat löytyy ja pääsen kuluttamaan mun rakasta metsätietä.
Joudun uudelleen pyörähtämään kaikissa verikokeissa ja sydänfilmissä, rutiinihommia, kontrollointia. Vaikka sairaalta kuullostaa, mun tekis mieli laihtua tosi pieneks, ihan vaan kaikkien lääkärien hämmästykseks. Koska niiden luokituksen mukaan, mulla ei oo vielä mitään hätää. Vielä.

Se sossu oli oikeassa tasan kahdessa asiassa; siinä, että mulla on huono itsetunto ja siinä, että mun minäkuva on täysin vääristynyt. Kun mä katson aamusin peiliin, mä en näe siellä enää mitään, mikä sais mut tunteen oloni hyväks. Katon peiliin vaan nähdäkseni miten ohuet hiukset mulla on, miten pyöreät kasvonpiirteet ja silikonimaiset posket. Peilistä katsoo väsyneen näkönen tyttö, mutta hymyä sieltä ei irtoa. Tekis mieli piilottaa kaikki heijastavat pinnat, ainakin tänään.

Joskus mä mietin, että mikä mun elämässä on oikeesti menny vikaan? Mikä sai mut vihaamaan itteeni niin paljon, miks mä aina otin sen ovimaton roolin ja annoin muiden kävellä mun yli? Ja rehellisesti, mä en edes tiedä. Se tuntui vaan mun paikalta. Kun mä kerran siihen asetuin, niin tuntu väärältä laittaa vastaan ja ilmasta omia ajatuksia. Sitten mä perustin tän blogin (kesäkuussa vuosi!) ja mun päässä vallinnut sekamelska purkautu tänne. Viikottaisina, jopa päivittäisinä teksteinä. Saan ilmasta itteeni ihan vapaasti, eikä kukaan voi talloa mun yli. Ei täällä. Ei tänään.
Vastausta siihen, miks mä aloin vahtimaan mun painoa näin sairaanloisesti en oo löytänyt. En ainakaan vielä. Mun menneisyydestä löytyy paljon pahaa, mutta hei, niin varmaan monen muunkin. Ehkä mä yritin vaan liian pitkään olla vahva, ja selvitä yksin. Vaikka mä hain apua, ehkä mä tein sen silti liian myöhään. Mua ei kiinnosta, mitä lääkärit sanoo. Osaan esittää tervettä, hymyillä ja nyökytellä. Oikeasti, tuun kotiin terkalta ja lasken monta kaloria on leivässä jonka syön.

Mua ei vaan kiinnosta lopettaa, ei vielä. 

Iida<3