Sataa.
Viimeisetkin lumet meidän pihasta alkaa olla mennyttä, ruohokin vihertää jo. Mutta mua ei oikein innosta.
Sade rummuttaa ikkunalautaa, kynttilät palaa, mutta mun olo on kaikkea muuta kun rauhallinen. Pyörin levottomana, enkä saa mun ajatuksia kasaan. Siks varmaan tää postaus tulee tänään olemaan lyhyt ja sekava.
Mun pitäis lukea ruotsia, ja siivota. Sen sijaan istun tässä, ikkunan ääressä, kirjoittaen.
Mulla on ollut tänään huono päivä, ainakin ulkonäöllisesti. Aamulla mikään ei näyttänyt hyvältä, hiukset ei asettunut, meikit meni pieleen ja jokainen vaate vaan levis päällä. Mä niin vihaan näitä aamuja. Mä vihaan katsoa peiliin ja nähdä mun kuvajaista. Mä oon kaikkea muuta kun kaunis. Siksi tänään, mä piiloudun sateelta, ja sen sijaan katson miten se maalaa kuvia mun ikkunaan.
Mun tekee mieli laulaa. Haluan mennä ulos sateeseen ja laulaa. Haluun tietää, millasta on olla oikeesti elossa. Musta tuntuu, että mä en ole. Oon puoliks kuollut, varjokuva, joka seisoo taustalla.
Mä haluaisin kasvattaa siivet ja lentää. Siltä musta nyt tuntuu. Haluisin lentää päin tota sadetta ja tuulta ja huuta. Näyttää, että kuinka vahva mä oonkaan. Että mua ei kiinnosta terapiat tai mahdollinen lääkitys. Että mä selviän kyllä ilmankin.
Mutta ensin vatsalihakset. Huomenna vois mennä juokseen. Mä kaipaan sitä kipua mun pohkeissa, kun juoksee ekan kerran talven jälkeen. Se sattuu, mutta mä tiedän mihin se johtaa ja se mua motivoi. Tulkaa halimaan, mä tarviin voimia.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti