Joo nomnom ja sitärataa. Antakaa armoa, tänään on tämmönen päivä.
Oon iha hipsutus fiiliksissä. Onneks aamulla sain hipsuttaa ihan olan takaa (on muuten ehkä yks typerimmistä sanonnoista ikinä) mutta iltaisin tää iskee taas. Se saa olon tuntuun niin hyvältä, kelpaavalta, kun millään muulla ei olis väliä. Eikä sillä hetkellä ookkaan. Oonko säälittävä vai onko jollain muullaki joskus (aina) tämmönen olo?
Tarviin halin.
" Sä oot liian lihava noihin vaatteisiin, ei pahalla".
Istuttiin ruokapöydässä äidin ja Eemelin kanssa. Haarukka kolahti lautaselle ja peruna alkoi maistui pahville. Äiti tuhahti Empulle paheksuvasti, mutta eihän se enää mitään pelastanut. Mä istuin siinä, jatkaen H&M kuvaston selaamista ja nieleskelin sitä perunaa seuraavat viisi minuuttia. Mun teki mieli itkeä, sillä kaikesta yrittämisestä huolimatta tiesin Empun olevan oikeassa. Äiti oli ostanut mulle jätskiä, se jäi pakkaseen. Ja siellä se varmaan lepää, kunnes joku muu sen syö.
Mulla oli eilen yks onnellisimmista päivistä ikinä. Eilen illalla tunsin itteni niin kevyeksi, niin kauniiksi. Mun sydän tuntu painottomalta, niin hyvä olo mulla oli. Mä toivon yhä sormet ristissä parasta, mitään ei oo saatu, mutta ei vielä menetettykkään.
Mä tiedän, että Emppu ei aina ajattele mitä se sanoo. Mutta se sattu silti, tuntu niin saatanan pahalta kuulla se, just kun mun oma ajatus oli kääntymässä parempaan. Se tuntuu pahemmalta, koska oon edelleen jollain tapaa niin yksin. Tasapainottelen jatkuvasti nuoran päällä, voin tippua millon tahansa. On my Own
Mulla on ollut taas koko viikon blogihiljaisuutta. Oikeastaan voisin perustella sen kiireellä ja väsymyksellä, mutta toisaalta, ei mulle oo tapahtunut mitään, mistä kirjoittaa. Mun ajatukset ja tunteet on nyt niin sekavia, että niitä on turha edes yrittää avata tänne verkkomaailmaan. Ei kukaan ymmärtäis kuitenkaan.
Enkä mä halua kirjoittaa, ennen kun oon varma, mihin suuntaan oon menossa.
Mä vihaan mun kroppaa enemmän joka päivä. Joka päivä, mä näen jotain, mitä edellispäivänä en. Mun käsivarret. Reidet. Peppu. Vatsa. Kaula. Kesä lähestyy ja alan vaipuun epätoivoon.
Onneks huomisesta on tulossa hyvä päivä. Ainakin alustavasti. Voihan olla, että päivän päätyttyä itken ja romahdan, mutta en jaksa uskoa siihen. En tällä kertaa. Mulla on hyvä kutina masussa, ei liikaa perhosia, mutta sopivasti. Mun käsiäkin kihelmöi yhä.
Vietin viikonlopun Lauran kanssa. Se oli pitkästä aikaa meillä. Ei me mitään erikoista tehty. Nukuttiin, lahnailtiin ja puhuttiin syntyjä syviä, aina syömisistä rakkauksiin. Mulla on ollut ikävä sitä naista, eikä kahden vuoden ikäero tässä iessä juurikaan enään näy. Toivottavasti.
Koin myös pieniä ahaa-elämyksiä tänään. Mä tajusin mitä mä haluan mun elämältä, ainakin osittain. Ja mulla on siitäkin ihan hyvä fiilis. Ei tarvii stressata niin paljon.
Voisin hiippailla peiton alle kattelee jotain leffaa. Mun varpaat paleltuu.
Mua jännittää niin paljon, että jalat ei kanna.
Kurkkua kuivaa, enkä saa sanottua mitään. Kyyneleet uhkaa silmissä, en anna niiden kuitenkaan valua, en vielä.
Mun koko elämä saattaa muuttua tän viikon aikana, ehkä jo huomenna. Ja se pelottaa mua.
Mä saatan menettää jotain tärkeetä, hengissä pitävää, hyvän ystävän.
Jos mun puhelahjat kumminki tekee vaikutuksen, mä en menetä sitä, ainoastaan ehkä hämmennän.
Miks mä sitten teen jotain niin riskialtista, että se saattaa kävellä mun luota?
Koska musta tuntuu siltä. Nyt on pakko. Jos en sano mitään nyt, niin mä tuun vielä katumaan sitä. Parin viikon päästä tää sattuis vielä enemmän.
Mä vaan toivon, että mä onnistun. Että kaikki sujuu kerrankin niinku oon toivonu, eikä aina mentäis päin seiniä yhtä lujaa kun humaltuneet varpuset.
Mä mietin pitkään, mistä kirjotan tänä iltana. Ja nyt mietin, miksi mä kirjotan ilman aihetta?
Koska tää rauhottaa. Kirjottaminen on mun juttu. Se, mikä pitää mut turvassa pahalta maailmalta.
Mä näin Joonaa tänään. Istuttiin parvekkeella, poltettiin tupakkaa ja puhuttiin syntyjä syviä. Kävin aamulla läpi myös kuudet verikokeet ja makasin yläosattomissa hoitohuoneessa sydänfilmissä. Oon myös ettiny kesätöitä, mutta musta tuntuu, ettei mun äiti saa mielenrauhaa ellen löydä yhtäkään. Eihän se mun vika ole, jos kukaan ei halua palkata mua. En mä voi sille mitään, että oon vielä ala-ikänen.
Sain myös kirjeen nuorisopsykiatrilta. Mulle on varattu kahden viikon päähän kaks aikaa. Ja sain kasan lappuja täytettäväksi. Mutta miten mä selitän valkoiselle paperin palalle etten mä tiedä mun painoa, enkä halua tietää. Painoa kysytään, mutta rivi on lyhyt. Jätän sen tyhjäksi.
Paperilla kysellään mun syömisistä, välissä on outojakin kysymyksiä kuten " Pidän reisistäni". En helvetissä. Miks mä olisin syömättä jos tykkäisin mun reisistä.
Hämmentävin oli kysymys isän ammatista. Miten mun isä tähän liittyy? Tai sen ammatti? Miksei äidistä kysytty? Hämmennystä, mutta silti valaisevaa. Tajuan itekki ettei mun vastaukset ehkä anna musta sitä terveimmän ihmisen kuvaa.
Istun nuttura päässä ja kirjotan. Mä pidän mun hiuksia harvoin kiinni. Mun pää näyttää isolta sillätavalla. Nyt kukaan ei kumminkaan näe mua, voin olla ihan rauhassa. Sain just mun vatsalihas- ja reisikyykyt tehtyä. Kyllä tää viel tästä.
Mun päässä ei kauheasti pyöri mitään. Sama mantra, levy joka junnaa paikallaan. " Kalorit, oksennus, ******, kalorit, oksennus, ******, kalorit, oksennus, ******"
Mun pitäis varmaan lukea englannin kokeeseen. Mutta en tiedä vielä jaksanko. Kyllä siinä pärjää, jos kertaa sanastoa. Onneks ens jakso vaihtuu kohta, viimenen ennen kesää. Mua hymyilyttää vähän, kun mä mietin ens jaksoa. Mä saan kirjottaa, kolmesti viikossa just sitä mitä haluan, ja ihan koulutunnilla. Ja ****** istuu mun vieressä.
Mä alan oleen tylsä. Hyvää yötä, olkaa kiltisti. Tai no, tuskin tätä kukaan lukee perjantai-iltana. Forever alone.
Sain puhelun eilen Tayssista. 18.4 on päivä, jonka mä varmaan tuun muistaan aina. Se voi olla yks käännekohta lisää mun huippusurkeessa elämässä. Okei, nyt mä liiottelin. Ei mun elämä ole huippusurkeeta. Oikeastaan, mun elämä alkaa olla ihan mielekästä. Kotona oleminen ei ahdista niin paljon kun aiemmin. Paitsi tänään. Kotona ollessa seinät kaatuu päälle, enkä osaa kun itkeä ja huutaa. Ahdistunut lapsiraukka.
Mä toivon, että joku olis suunnitellut mulle elämän. Että mulla olis paketti valmiina, ainakin pääpiirteittäin. Ettei mun tarvis stressata niin paljon. Ettei mua tarvis aina itkettää, kun en hallitsekaan tilannetta. Kontrollinpuute tuntuu hirveeltä.
Mua väsyttää, mutta ei kuitenkaan. Makaan sängyllä, tuijotan ulos aurinkoon ja toivon, että mun puhelin sois. Vaan siks, että tietäisin sun kaipaavan mua. Mutta ei se oo ikinä vielä toiminu.
Mä oon viidettä viikkoa putkeen kipeenä. Antibiootit korvatulehdukseen, nenä tukossa ja kurkku edelleen kuin poltinraudalla merkitty. Mun vastustuskyky on olematon.
Mä tiedän, ettet sä halua mua. Oon taas väärillä jäljillä. Väärässä suunnassa. Miksei kukaan ikinä käske mun pysähtyä.
Mun sisällä on ikäänkuin kaksi ihmistä, jotka taistelee vallasta. Iida ja Jenny, niinkun aiemmin mainitsin. Mä oon onnistunu toistaseks kontrolloimaan Jennyä, mutta joinain päivinä se saa musta yliotteen. Ja just niinä päivinä mä makaan kattoen aurinkoa, miettien että minne mä suuntaan. Mitä mä teen mun elämällä. Ja koska se kaikki ahdistaa mua lopulta, mä vaan jään makaamaan.
Ehkä mä rohkaistun ja sanon vielä sen kaiken, mitä sisälläni kannan. Sen miten paljon mulle merkitset. Ja miten paljon se muhun sattuu.
