Mua jännittää niin paljon, että jalat ei kanna.
Kurkkua kuivaa, enkä saa sanottua mitään.
Kyyneleet uhkaa silmissä, en anna niiden kuitenkaan valua, en vielä.
Mun koko elämä saattaa muuttua tän viikon aikana, ehkä jo huomenna. Ja se pelottaa mua.
Mä saatan menettää jotain tärkeetä, hengissä pitävää, hyvän ystävän.
Jos mun puhelahjat kumminki tekee vaikutuksen, mä en menetä sitä, ainoastaan ehkä hämmennän.
Miks mä sitten teen jotain niin riskialtista, että se saattaa kävellä mun luota?
Koska musta tuntuu siltä. Nyt on pakko. Jos en sano mitään nyt, niin mä tuun vielä katumaan sitä.
Parin viikon päästä tää sattuis vielä enemmän.
Mä vaan toivon, että mä onnistun. Että kaikki sujuu kerrankin niinku oon toivonu, eikä aina mentäis päin seiniä yhtä lujaa kun humaltuneet varpuset.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti