Lohduton tyttö.

Jalat jäävät kiinni, lattiaan tahmeaan.
Ne eivät uskalla liikahtaa.
Lasinsirpaleet varpaissa pistelee, joka askeleella veri sakenee.
Kyyneleet poskilla, puren huuliain.
Läpi lasisen meren en uskalla vaeltaa, sattuu liikaa.
Ei mun tarkoitukseni ollut vahingoittaa.
Sydän rikki, lattiaa vasten.
Katoaa muisto onnellisten.
Itken, itken, eikä kukaan kuule.
Tuulikin huutaa lattian raosta.
Sitäkin sattuu, muisto sirpaleista.

Tunne onnellisuuden on häilyväistä.
Hallusinaatio menneestä.
Mitä tapahtui, miksi sattui?
Miksi ranteissa polttelee, miksi veri sakenee?
Sirpaileita polvitaipeissa, en uskalla enää liikahtaa.
Kyyneleet vierivät ja kuulen niiden äänen, kun ne tömähtävät lattiaan.
Pieni tyttö, yksinäinen.
Ei uskalla pyytää, apua ystävien.

Kyyneleet jo kuivuneet, sirpaleet rinnalle kiivenneet.
Ei tätä haurautta kestä katsella, se on kaunista.
Nuori tyttö, niin lohduton.
Jalat ristissä, kädet sylissä.
Se näkee taas untaan, levotonta mieltään katselee.
Pelkää, jokainen kyynel kertoo sen.
Nyt ei tarvitse itkeä, sillä tyttö selkäänsä sai
lahjan enkelten, siivet suuret valkeat.
Hautajaisissa hekin itkivät, kaikki.
Joiden nimeäminen olisi mahdotonta.
Yhtäkkiä kaikki rakastavat sitä lohdutonta sielua.
Jonka lattia oli verestä sakea ja kiilsi lasinsiruista.

Iida<3

Maistuu ihan karkilta.

" Siitä tulee sulle hyvä olo, jaksat sitten olla koulussakin ja sängystä nouseminenkin tuntuu ihan hyvältä" 

"Sä jaksat taas hymyillä, kaikki tuntuu hyvältä ja mieliala kohenee. Eikös se olisi mukavaa?" 

" Sitten nää toiset sua nukuttais. Ei tarvis yöllä heräillä, näkisit vaan lempeitä unia aamuun asti" 

Ketään ei kiinnosta jutella sun kanssa, ketään ei kiinnosta auttaa sua. Määrätään vähän lääkkeitä, niin sua ei tarvii kuunnella. Sitten sä oot onnellinen, motivoitunut, yhteiskunnan toivo. Sä oot ihminen jonka tää maailma haluaa. Kyllä tästä hyvä tulee, naps naps, muutama nassuun ja näät sateenkaaria. 

Niinku mulle lapsena sanottiin. Näissä ei oo mitään eroa, maistuukin ihan karkeilta. Ole kiltti tyttö ja syö lääkkeesi. 

Iida<3 

Masentuminen on väärin

Nyt se on virallista. Sillä kaikki musta valkoisella paperilla on virallista. Mulla on bulimian ja univaikeuksien seurana vaikeaa masennus, joka vaatii psykiatrihoitoa. Eli lääkkeet kouraan ja hyvää loppuelämää.

Mun perjantaissa auringonpaiste oli yllättäen liian kirkasta ihailtavaksi. Mun perjantain fiilis muuttui tunnissa. Mä ajattelin kattoa leffaa ja nukkua huomenna pitkään. En silti pääse pakoon sitä lausetta, se kaikuu mun päässä kun olisin tehnyt jotain väärää: " Sulla on vaikea masennus"

Ehkä se onkin väärin.
Iida<3

Mun arkku, joka kantaa nimeä Onnellisuus.

On olemassa paikka, jonne kukaan muu kuin mä, ei pääse. 

Se on mun piilo, arkku jossa mä säilytän mun ajatuksia, tunteita, vaikeita asioita ja huonoja muistoja. Se on salaisuuksien arkku, jonka kannen mä raotan vaan luottamuksen arvoisille. 

Mutta se rako ei ole suuri, mun arkkuun ei pääse kukaan muu. 

Mun arkussa on aina kesä. Ikuinen kesä, sillä talvella mua paleltaa ja itkettää herkemmin. Syksystä se alkaa ja loppukeväällä se itkuaalto osaa jo rantautua siististi, ilman ylimääräisiä kuohuja. Mun arkussa on paljon perhosia, niitä pieniä, jotka kutittaa masunpohjaa aina kun jännittää. Siellä ei ole hämähäkkejä, sillä sen on tarkoitus olla mun turva, ei painajainen. 

Mun arkussa, turvapaikassa, soi aina musiikki. Musiikki, joka tuo mun mieleen muistoja, hyviä ja huonoja. Mutta siellä, ne huonotkaan muistot eivät mua satuta tai lyö maahan. Siellä ne tuntuu merkityksettömiltä, kuin sadepisara poskella. Kylmä, mutta harmiton. 

Jotta mun arkku olis täydellinen, siellä on ihmisiä. Mutta mä en tunne niitä- ainakaan vielä. Mä avaan arkun ja ryömin piiloon, kun ympäröivä maailma tuntuu liian suurelta käsiteltäväksi. Mutta mä en halua olla aivan yksin, sillä se on yks mun heikkouksista ja peloista. Joten mun arkussa on aina väkeä, ne ei vaan koskaan tule mulle juttelemaan. Ellen mä itse niin halua. 

Siellä mulla ei ole syömishäiriötä, eikä masennusta. Siellä mua ei ahdista tulevaisuus, ympäröivä maailma tai ihmissuhteet. Siellä yksinäisyys ei tunnu pahalta, eikä paniikki iske kesken yöunien tai bussimatkan. Siellä painajainen on käsite, jolle nauretaan- kuin satujen peikot, ei niitä oikeasti ole olemassa. 

Tää teksti on varmasti monelle ihan utopiaa, merkityksetön sanahelinä, tai ehkä pidätte mua lopullisesti pimahtaneena. Mutta tää arkku on mun tavoite. Se on päämäärä, jota kohti mä pyrin. Että mun elämä ei sattuis niin paljon muihin tai muhun itseeni. Onnellisuus. Mun arkku kantaa nimeä Onnellisuus. 

Iida<3 

Keskiviikko ilman otsikkoa.

Sain tänään huomata, että meillä on ihan mahtava kouluterkka, ainakin tämä tarkastuksen tehnyt blondi sai mun hermoni rauhoittumaan. Me juteltiin pitkään, lähes tunnin verran ja se sai mut voimaan paremmin, ainakin hetkellisesti. Mun kuulo on loistava, näkö sitä mitä on, pituuskasvu tasaantunut ja se paino... Sitä tietoa ei tule näkemään muut kun terveydenhoitajat. Mun ei tarvinnut sitä kuulla, mikä on ehkä mun oma pelastus. Voin liian hyvin kuvitella mihin sekin tieto johtais. Joten kyllä, mun fiilis ei ookkaan niin paska kun ajattelin sen tänään tulevan olemaan. Mä aion mennä hymyillen nukkumaan, sillä mä tiedän saavani laadukasta apua. 30 kiloa odottaa yhä, mutta tänään ne saa odottaa. Ehdin mä huomennakin.

Iida<3

Hello darkness, my old friend.

Valoisin vuodenaika lähestyy yhä kiivaammin. Ihmiset alkavat piristyä. Talven masennus heitetään järveen ja annetaan kevätjäiden kuljettaa se mukanaan pois. Jonnekkin pimeään, missä se odottaa ensi talvea.
Mä oon aina rakastanut kevättä ja kesää. Aurinkoa, lämpöä ja hymyileviä ihmisiä. Nyt mä en kuitenkaan ole jaksanut kurkistaa peittoni alta valoon. Pahoittelen tätä blogihiljaisuutta. Little Love ei saanut mua motivoitumaan kirjoittamaan. Mitäpä mä olisinkaan kertonut, sairaana kun oon makoillut. Pitäisi varmaan vaihtaa blogin nimeä, sisältö ei taida täyttää nykyisen kriteerejä.

Mitä lähemmäs kevät tulee sen pimeämmäksi mun mieli muuttuu. Mun tavoitteet on vielä kaukana ja kohta on se aika, kun kuljetaan vähissä vaatteissa hikoillen. Mun paineet kasvaa. Tekis mieli rikkoa jokainen peili ja vaaka, jotta voisin olla onnellinen ja vapaa kuten muut. Voisin nauttia kesästä.
Mun Tays-reissu  on edessä perjantaina. Mua pelottaa. Ne yrittää auttaa mua.

Mä oon pahoillani, että näin kävi taas. Pyydän anteeksi, että mun mieli on musta, vailla aurinkoa. Mä pyydän anteeksi heikkoutta. Mä rakastan teitä. Sua, joka tätä luet. Mä haluan halin.

Iida<3

Veitsen iskuja vatsalle.

Mulla on näköjään taas ollut tämmönen, mulle epätyypillinen, parin päivän postaustauko.
Syy on kyllä selvä, oon nimittäin sairastanut lähes koko loman. Sunnuntai-iltana mulle kohos kuume, eikä tietenkään kevyimmästä päästä vaan mittari kävi 40°asteessa. Kun kuume sitten tiistaina hikoili itsensä pois, luulin voittaneeni.

Keskiviikkona uskaltauduin päänsärystä huolimatta elokuviin katsomaan Les Misèrablesin. Elokuva on kehunsa ansainnut, sen verra ahkerasti vuodatin kyyneliä.
Torstaina juhlin syntymäpäiviäni Olkahisissa Tuulan, Ennan, Karon ja Noran kanssa. Ilta oli nauruntäyteinen, mutta tänä aamuna ei enää naurattanut. Heräsin kovaan kurkkukipuun ja ääneni tavoitteleekin selvästi noin 80.vuotiaan miehen köhinää. Lähdin silti urhoollisesti bussilla kotiin.
Jouduin kuitenkin soittamaan itselleni kaupungista kyydin, bussimatka kun ei kovin hyvää tehnyt. Odotellessa äitiä oksensin ensimmäisen kerran, Stockmannin kulmalla. Kotiin saapuessa toisen kerran, kunnes nukahdin.

Makaan peittojen alla, tuskan hiki otsalla ja tärisen. Oloni tuntuu pahalta, mutta eiköhän tääkin tauti nujerreta.
Hopefully...

Iida<3