Se on mun piilo, arkku jossa mä säilytän mun ajatuksia, tunteita, vaikeita asioita ja huonoja muistoja. Se on salaisuuksien arkku, jonka kannen mä raotan vaan luottamuksen arvoisille.
Mutta se rako ei ole suuri, mun arkkuun ei pääse kukaan muu.
Mun arkussa on aina kesä. Ikuinen kesä, sillä talvella mua paleltaa ja itkettää herkemmin. Syksystä se alkaa ja loppukeväällä se itkuaalto osaa jo rantautua siististi, ilman ylimääräisiä kuohuja. Mun arkussa on paljon perhosia, niitä pieniä, jotka kutittaa masunpohjaa aina kun jännittää. Siellä ei ole hämähäkkejä, sillä sen on tarkoitus olla mun turva, ei painajainen.
Mun arkussa, turvapaikassa, soi aina musiikki. Musiikki, joka tuo mun mieleen muistoja, hyviä ja huonoja. Mutta siellä, ne huonotkaan muistot eivät mua satuta tai lyö maahan. Siellä ne tuntuu merkityksettömiltä, kuin sadepisara poskella. Kylmä, mutta harmiton.
Jotta mun arkku olis täydellinen, siellä on ihmisiä. Mutta mä en tunne niitä- ainakaan vielä. Mä avaan arkun ja ryömin piiloon, kun ympäröivä maailma tuntuu liian suurelta käsiteltäväksi. Mutta mä en halua olla aivan yksin, sillä se on yks mun heikkouksista ja peloista. Joten mun arkussa on aina väkeä, ne ei vaan koskaan tule mulle juttelemaan. Ellen mä itse niin halua.
Siellä mulla ei ole syömishäiriötä, eikä masennusta. Siellä mua ei ahdista tulevaisuus, ympäröivä maailma tai ihmissuhteet. Siellä yksinäisyys ei tunnu pahalta, eikä paniikki iske kesken yöunien tai bussimatkan. Siellä painajainen on käsite, jolle nauretaan- kuin satujen peikot, ei niitä oikeasti ole olemassa.
Tää teksti on varmasti monelle ihan utopiaa, merkityksetön sanahelinä, tai ehkä pidätte mua lopullisesti pimahtaneena. Mutta tää arkku on mun tavoite. Se on päämäärä, jota kohti mä pyrin. Että mun elämä ei sattuis niin paljon muihin tai muhun itseeni. Onnellisuus. Mun arkku kantaa nimeä Onnellisuus.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti