Ne eivät uskalla liikahtaa.
Lasinsirpaleet varpaissa pistelee, joka askeleella veri sakenee.
Kyyneleet poskilla, puren huuliain.
Läpi lasisen meren en uskalla vaeltaa, sattuu liikaa.
Ei mun tarkoitukseni ollut vahingoittaa.
Sydän rikki, lattiaa vasten.
Katoaa muisto onnellisten.
Itken, itken, eikä kukaan kuule.
Tuulikin huutaa lattian raosta.
Sitäkin sattuu, muisto sirpaleista.
Tunne onnellisuuden on häilyväistä.
Hallusinaatio menneestä.
Mitä tapahtui, miksi sattui?
Miksi ranteissa polttelee, miksi veri sakenee?
Sirpaileita polvitaipeissa, en uskalla enää liikahtaa.
Kyyneleet vierivät ja kuulen niiden äänen, kun ne tömähtävät lattiaan.
Pieni tyttö, yksinäinen.
Ei uskalla pyytää, apua ystävien.
Kyyneleet jo kuivuneet, sirpaleet rinnalle kiivenneet.
Ei tätä haurautta kestä katsella, se on kaunista.
Nuori tyttö, niin lohduton.
Jalat ristissä, kädet sylissä.
Se näkee taas untaan, levotonta mieltään katselee.
Pelkää, jokainen kyynel kertoo sen.
Nyt ei tarvitse itkeä, sillä tyttö selkäänsä sai
lahjan enkelten, siivet suuret valkeat.
Hautajaisissa hekin itkivät, kaikki.
Joiden nimeäminen olisi mahdotonta.
Yhtäkkiä kaikki rakastavat sitä lohdutonta sielua.
Jonka lattia oli verestä sakea ja kiilsi lasinsiruista.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti