Ei se kumminkaan oo mua. Melankolisuus on mun laji.
Joten siis, mun joululomasta on jäänyt toistaseks mieleen vaan pahaa oloa ja itkua, rentous tästä on ollut kyllä kaukana. Ehkä otan toisinaan liikaa itteeni, mutta joitain asioita ei vaan tarvitsis ääneen sanoa.
Ulkona on pimeää, yhtä pimeää kun mun mielen sopukoissa. Sinne ei moni pääse kurkistamaan, muutakun tän blogin kautta. Säälittävää tai sitten vaan mun tapa purkaa pahaa oloa.
Oon pohtinut tänään, että jos mä nyt kuolisin, niin kaikesta huolimatta kuolisin onnellisena. Mulla on aivan mielettömiä ystäviä, maailman paras poikaystävä. Mulla on yhä iskä, äitikin, vaikkei se aina siltä tunnu. Vaikka oonkin melko surkuhupaisa tapaus, on mulla päällisin puolin asiat enemmän kun hyvin. Mä oon vaan tämmönen täydellinen sekamelska, joka on rikki sieltä sun täältä. Mutta kuka ei olis? Kuka muka ei joskus tarvis enemmän tai vähemmän tukea? Ehkä siinä ei tosiaan oo mitään väärää, että joskus on heikko.
Mun pitäis oppia uskomaan.
Ehkä joku tosiaan rakastaa mua semmosena kun mä oon.
Mä nautin niistä hetkistä, kun saan tekoripset päähän kerta yrittämällä. Mä nautin siitä, kun onnistun näyttään kännikuvassa melkein selväpäiseltä.
Mä nautin mun elämästä, kesti se sitten kuinka kauan tahansa.
Mun on silti kylmä, vaikkei näillä lihoilla pitäs palella.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti