Toivepostaus; Prinsessa ja kalapoika.

Koska tänään on ollut päivä surkeimmasta kurjuudesta, oon herkässä mielentilassa ja itkukaan ei oo kaukana, niin ajattelin toteuttaa jälleen yhtä postaustoivetta, tällä kertaa alan sitte ällösöpöileen, voi hellanlettas.
Aiheena siis, miten mä kalastin mun Kiiskin (onpas helkkarin typerä lause) 
Meille tulee torstaina kuukausi täyteen, joten siihenkin nähden tää on oiva ajankohta tämmönen postaus kursia kasaan.

Ei löytynyt onnee onnelasta  
Syksyllä tulin samaan lukioon, missä kalapoika jo opiskeli. En mää sillon ikinä siihen huomioo sen suureemmin kiinnittänyt, se oli vaan yksi kakkonen muiden joukossa. En varmaan tiennyt nimeäkään ensimmäiseen puoleen vuoteen, satunnaiset kohtaamiset tupakkapaikalla, saatoin jollekkin sen jutulle siellä naurahtaa. Talvella joku kuitenkin muuttui. Kun kakkoset tanssi wanhat, mä huomasin sieltä katsomossa, että onhan se oikeastaan aika suloinen. Mun tavoista poiketen vaalea ja urheilullinen, mutta jokin siinä mua viehätti. En mä sitä pientä ajatusta kuitenkaan vakavasti ottanut, kunhan kattelin. Muistan, miten mä panin merkille sen silmät.

Epätoivo pitää yllä mielenkiintoa

Maaliskuussa, hiihtoloman loputtua, meillä alko uus jakso koulussa. Sattuman kautta, mä ja kalapoju päädyttiin samalle kuviskurssille. Ekoina viikkoina en juurikaan sitä huomioinut. Sitten kävi niin, että aamusin oltiin melkein ainoina yhtäaikaa luokan oven takana, hieman ennen muita. Kerran kai uskalsin sitä kuulokkeiden suojista moikata, ja siitä asti ne aamut alko oleen aikalailla odotetuimpia. Kotona mietin iltasin, että mikä muhun on yhtäkkiä iskenyt. Mutta en enää keksinyt mitään muuta ajateltavaa kun kalapojan.
Eräälle kuvistunnille se ei sitten ilmestynytkään, vaikka olin koulussa sitä nähnyt. Siitä "inspiroituneena" menin sitten facebookissa jutteleen. Ja sitten me juteltiinkin jo joka päivä. Facebookissa ja koulussa, kuvisluokassa sen paikka siirty pikkuhiljaa enemmän mun viereen.

Ota mut syliin, pitele, mutta älä omista
Ties minkälaisten mutkien kautta me sitten päädyttiinkään seurustelemaan. Mä ehdin melkein kuukauden epäileen sen mielenkiintoa, olin epävarma kaikesta ja mietin usein itkusilmin iltaisin, että päästänkö taas käsistäni livahtamaan jonkun tärkeän. En mä sitten päästänytkään ja vappuna, 30.4 me alettiin seurustelemaan. Kuukausi on kulunut tosi nopeesti, mutta en oo katunu hetkeekään, enkä epäillyt, että oisin sittenkin edennyt liian nopeesti. Siinä ihmisessä on niin paljon asioita, joita mä rakastan. Sen hymyä ja naurua, vahvoja käsivarsia. Turvallisuuden tunnetta jota se mulle tuo. Niitä arkisia, pieniä asioita, kuten vaikka hyvänyön viestiä tai suukkoa otsalle. Oon elänyt tän ensimmäisen kuukauden jossain ihmeellisessä kuplassa, ja tiedän, että kyllä tää tästä realisoituu. Ei missään parisuhteessa oo aina onnellista ja söpöä, varmasti tulee eteen niitäkin hetkiä että tekee mieli paiskoa tavaroita seinään. Mutta se vahvistaa ja niistäkin jutuista pääsee yli. Mä tiedän, että se on mun tukena ja vieressä sillon kun tarviin. Se suojelee ja välittää, ihan ehdoitta, just mua, just tämmösenä vammalapsena mikä oon. Se on mun kalapoju.

Iida<3
Ps. Tiedän, että luet tän. Oot rakas ja oon hyvin hyvin onnellinen sun kanssa <3