Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?

Mä juoksen.
Uudet lenkkarit hiertää rakkoa, mun lonkkiin sattuu, en oo juossut aikoihin näin.
Juoksen hiljaa, mutta nostan nopeutta kokoajan. Lopulta mä huomaan hapen loppuvan ja pysähdyn. Silmissä sumenee, maisema heiluu, oksettaa. Mä alan itkeä. Siinä, keskellä lenkkipolkkua, mä itken ja hengitys on yhä katkonaisempaa. Mä tunnen olevani epäonnistunut, potkasen lähimpää puuta ja lyön itteeni pohkeisiin. Puristan kädet nyrkkiin ja avaan silmät. Onneks mä oon yksin, onneks kukaan ei nähny.
Mä pyyhin kyyneleet hupparin hihaan, ja kävelen vähän matkaa tietä eteenpäin. Keskityn hengittämiseen, vedän ilmaa keuhkoihin ja mietin, että miks vitussa mä teen tätä. Miks mä tapan itteeni tällä tavalla.
Mä juoksen takas kotiin ja lasken kaloreita päivän ajalta. Suussa maistuu veri kun mä heitän lenkkarit eteiseen ja sulkeudun huoneeseeni.

Tämmösinä hetkinä ei todellakaan tulis kattoo peiliin. Mä vilkasen eteisen peiliin, pysähdyn ja lyön reisiäni taas. Suljen huoneen oven, teen vatsalihaksia, kunnes mä huomaan etten hengitä. Riisun vaatteet ja piiloudun suihkuun. Mutta siellä veden alla, mä tajuan...
Mä tajuan kuinka onnellinen mä oonkaan. Vesi valuu kasvoilla, mä seison siellä, mutta mua ei itketä. Mä en ees ajattele mun kroppaa, sen vikoja ja heikkouksia. Mä ajattelen vaan sitä, että ehkä sillä ei oikeesti oo niin suurta väliä.
On olemassa ihminen joka haluu mut just näin.
Joka välittää musta just näin.
Joka ehkä jonain päivänä rakastaa mua just näin.
Mua alkaa melkein naurattaan, niin hulluks mä tunnen itteni siellä suihkussa.

Mä olen onnellinen.
Mulla on ihan hyvä olla.
Mulla on sut.



Iida<3