Suojelia

Mua itkettää tänään ihan jatkuvasti.
Oon turhautunut tähän elämään, mä haluun vastauksia. Mä haluun olla perillä asioista, mä vihaan olla näin heikko ja vietävissä.
Olin koulupsykologilla iltapäivällä, ja mua itketti. Kyyneleet kirveli silmissä aina, kun jouduin mainitsemaan mun perhetilanteesta. Tai kun jouduin puhumaan mun isästä.
Psykologi osaa esittää kysymykset just niin, että tajuan aina sillä hetkellä, kuinka helvetin kova ikävä mulla on iskää. Joskus mun tekis mieli vaan mennä, olla taas iskän pikkutyttö, ja itkee. Itkee kaikki paha pois, kaikki se ikävä ja kaikki äidin ja sen miesystävään liittyvät pahat olot. Mutta mä en oo enää se pieni, jota isä suojelee. Mä oon alkanut suojella mun omaa isää.

Mun pää tuntuu raskaalta, eikä mikään oikein suju. Muhun sattuu, mutta en oo varma miksi. Mä toivoisin vaan, että voisin paeta pariks päiväks. Lähtee kauas täältä, ihan vaikka vaan mökille Teiskoon. Johonkin, missä ei tuu tuttuja vastaan, missä kukaan ei mua tunne. Olla vaan se kuka mä oon, miettiä miten oon tähän joutunut, eikä mun tarvis aina kärsiä niin jumalatonta kipua. Soutaa veneellä keskellä järvee ja huutaa. Tosin, sillon mökkinaapurit varmaan soittais johki hätäkeskukseen.
Voisin käydä silittämäs naapurin hevosia. En mä oikeestaan edes pidä hevosista, mutta ne on jotenkin kauheen ylväitä ja rauhottavia. Ne saa mun ongelmat tuntuu hetken ajan ees vähän pienemmiltä.

Oman luonteeni tuntien, toi ei ehkä kumminkaan toimis. Öisin iskee pelko ja yksinäisyys, luultavasti saisin sydänkohtauksen jokaisesta rapsahduksesta ja äänestä. Mä tarviin seuraa iltasin ja öisin. Nytkin mua itkettää, enkä kaipais kun vaan syliä, joka lohduttais. Tarviin jonkun joka kuuntelee mun itkua.
Oon säälittävä.

Iida<3