Mun elämä oli hetki sitten vielä jotakuinkin jaksettavaa, mun ympärillä oli mielettömiä ihmisiä ja uusia, ihania ystäviä. Sitten se kaikki romahtaa. Matto vetäistään jalkojen alta.
Oon vieläkin aivan shokissa, toivon, että kaikki eilisen aikana tapahtunut ois vaan pahaa unta. Mitä se ei tietenkään ole. Unet ei ikinä jatku näin kauaa.
Tai sitten mun herätyskello on rikki.
Mää luulin, että olin kokenut tätä jo tarpeeks, ettei enää tarvis. Mutta mä olin, yllätys, väärässä.
Miten tässä maailmassa uskaltaa enään luottaa kehenkään. Aina paljastuu kuitenkin asioita, joita en ois osannut odottaa. Mä tunnen itteni vaan kauhean tyhmäksi ja petetyksi.
Eilisen jälkeen en oo saanu mun ajatuksista mitään otetta, oon ollut niinkun haamu. Haamu, joka vaeltaa päämäärättä pitkin poikin ja jonka silmät on sumussa. Haamuilla ei ole tunteita. Eikä oo mullakaan tällähetkellä. En osaa sanoa, haluanko itkeä, itkeä ja itkeä, vai haluanko nauraa tälle ironialle ensin.
Musta ei oo jäljellä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti