Ei tästä elämästä oo vielä kukaan selvinnyt hengissä.

Aamuja.

Miten rauhottavalta voikaan tuntua, kun ehtii aamulla kirjottamaan? Oon jo aiemmin kertonut kirjottamisen olevan mulle kuin jonkinlaista terapiaa, ja sitä tosissaan nyt on.

Mulla ei oo mitään hirveetä stressiä ollut koeviikosta. Ei niin hirveetä, kun odotin, ja nyt onkin jäljellä enään kaksi koetta. Se ei silti tarkota, etten stressais monista muista asioista.
Mulla oli eilen ihan mielettömän hyvä fiilis, kun näin ystävääni Joonaa. Sain puhua sille kaiken mahdollisen, vuodattaa sydämeltä ja sen jälkeen, mulla oli levänneempi olo kuin koskaan.

Mutta ei se tunne kauaa kestänyt, kyse on sentään musta.
Mä oon aikalailla vakavissani alkanut miettimään koulupsykologia tai jotain vastaavaa. Tuntuu, etten selviä näistä ongelmista yksin. Oon aina tolkuttanut kaikille, että kyllä mä selviän, mä pärjään yksin. Mutta, kun miettii, niin en mä selviä. Otan liikaa stressiä toisista ihmisistä, mietin, ettei ne oikeasti halua mua kuunnella, niillä on omiakin huolia. En millään suostu uskomaan, että jotakuta kiinnostais mun ongelmat tai hyvinvointi.
Mä haluaisin vaan jotain apua ja lievitystä, ihmisen kelle puhua kunnolla, joka vois ehkä auttaa mua.
En oo kuitenkaan vielä tehnyt ratkasua, voi olla etten mee ollenkaan.
"Oon aina pärjännyt yksin ja pärjään nytkin".

Eilen kun puhuin Joonan kanssa, huomasin sen tosiasian, että mun elämästä on kadonnut liuta ihmisiä. Ihmisiä, jotka oli mulle joskus tärkeitä, henki ja elämä. Toiset haluaisin takaisin, toisia en.
On monta ihmistä, jolta haluaisin kysyä. Miksi, miten, mitä...
En vaan uskalla. En halua menettää niitä, jotka mulla vielä on. Miksi elämä ei voi ikinä olla helppoa? Miksi aina pitää olla jotain ongelmia? Ehkä tää kaikki johtuu vaan musta, siitä, millanen ihminen mä olen.
Ongelmiin löytyy aina syy.

Iida<3