Ylä- ja alamäkiä

Mä en taaskaan keksi mitään sanottavaa, kirjotettavaa tai muuta vastaavaa. Mutta mun on pakko kirjottaa, tää on ainoo keino purkaa kaikkee stressiä ja turhautumista. Ehkä tässä tekstissä ei välity tunnetilat, enkä mää osais niitä tällähetkellä kuvaillakkaan. 

Just kun luulin, että kaikki ois menossa parempaan suuntaan, oon taas luisumassa takasin entiseen malliin. 

En usko että ketään kiinnostaa näitä postauksia lueskella. Mutta mä haluun antaa tähän omaa kosketusta, jakaa omia juttuja, mutten liian syvälle. Varsinkin, kun mun blogi on saanut lukijoita, joille ei kaikkee voi kertoa.

Alan kuullostaan arvoitukselliselta, kun puhun näin kierrellen. En mää oo kauheen suorapuheinen luonnostani, koska en haluu aiheuttaa kellekkään pahaa mieltä, mutta en mää normaalisti näin kiertele asiaa.

Olin jo päässy kiinni arkiseen rytmiin, ruoka-aikoihin, kouluun yms. muuhun. Ja sitten yks viikonloppu sekotti senkin pienen jonka olin ehtiny saavuttaa. Nyt ollaan taas menossa kohti pohjaa ja kovaa ollaankin. Jarrut ei toimi ja jalkoihin sattuu jo, mutten voi palata takasin. Ylämäet on liian raskaita.

Vastaan kävelee ihmisiä,mutta vaan harvat niistä pysähtyy mun kohdalle. Suurin osa jatkaa matkaa ylämäkeen, päinvastaseen suuntaan mun kanssa. Kohdatessa saatetaan hymyillä vähän, mutta siinä se. Yks niistä ottaa mua kädestä ja kulkee mun rinnalla hetken. Kunnes tajuan että kaikki tää on vaan kusetusta. Ja jätän senkin matkalle. 

Iida<3