Sky is falling

Mä menin sitten ryminällä, aina alas asti. En kävellyt hiljaa, en edes juossut. Putosin.

Nyt ollaan aikalailla jaksamisen rajamailla. Koeviikko lähestyy, enkä mä siitä niin stressaa. Oma jaksaminen on koetuksella monessa muussakin asiassa. Polvet ruvella ja henkinen olemus vereslihalla.
Haluisin kertoa enemmän, haluisin purkaa paineita, mutten voi. En halua harrastaa turhaa synkistelyä, enkä jakaa asioita liian henkilökohtasella tasolla.
Nyt on vaan semmonen tunne, että taivas putoaa. Se lähestyy kokoajan, ilmatila loppuu.
En tiedä kelle mä voin puhua. Kuka jaksaa kuunnella, kuka jaksaa yrittää tukea. Ei niitä ole paljon.
Mun on koitettava rämpiä yksin kuopan pohjalta, aina on huteria oksia, joihin tarttua, muttei ne välttämättä kestä.
Onpas symboolinen postaus.

Oon ollu tän kuopan pohjalla ennenkin, en vaan näin syvällä. Ja syykin oli toinen.
Tuntuu kodikkaalta, tähän vois jäädä. Mutta se ei ole vaihtoehto. Ei mun elämä oo viel tässä.

Mä rakastan jokaista oksaa, johon voi tarttua kuopan pohjalta noustessa. Jokaista, jopa niitä huteria. Sillä useimmiten ne kyllä kestää. Matka on pitkä ja hidas, mutta mä oon tehnyt tän ennenkin. Miksen nyt?

Iida<3