Hope.

Noniin, eli mun neljäs psykologikäynti on nyt takanapäin. Tää oli jo toinen kerta kun mua alko ihan suunnattomasti vaan itkettään. Kouluterkalle laitettiin viestiä ja seuraava etappi on TAYS. En tiedä vielä mitä siellä tehdään tai vastaavaa, mutta ajan saannissa voi kestää pari viikkoa. Alustavasti sanottuna lääkäri keskustelee mun syömisistä ja saan diagnoosin kai ihan paperille.
Mua vähän pelottaa, sillä tää on todella iso askel, oikea harppaus mun hoidossa. Mulla kesti vuosi, että sain otettua yhteyttä psykologiin ja nyt parin kuukauden sisällä oon jo menossa jatkotutkimuksiin yms.
Eilen mua vähän kadutti, että annoin sille luvan tehdä lähetteen. Mä en oo viel saavuttanu mun määränpäätä, enkä haluu otsaani sitä hullun leimaa. Mä en tuomitse ihmisiä, en halua, että ne tuomitsee mutkaan.

Kerron tosiaan aika avoimesti tänne mitä mun elämässä tapahtuu, mutta mä en sitä pahana juttuna pidä. Mä oon avoin persoona, ja mun mielestä asioista pitää puhua. En haluu kätkeytyä tekohymyn ja positiivisen asenteen taakse salatakseni sen, ettei mulla ookkaan kaikki hyvin. Ja sitäpaitsi, syömishäiriöt ja ahdistuneisuus ei oo tänä päivänä enää todellakaan niin vaiettuja asioita kun 20.vuotta sitten.

Mä oon todella kiitollinen niille ihmisille jotka on jaksanut mua tukea ja auttaa, parhaansa mukaan. Jokaisella teillä möttiäisellä on erityinen paikka mun sydämessä. Mä en ehkä oo vielä valmis parantumaan, ja ehkä en vielä siinä onnistukkaan, mutta mä yritän. Mua ei oo ikinä pelottanu näin paljon, mutta ehkä onnistun kääntään sen pelonki hyväksi.

Häpeä.

Häpeä.

Mä en nyt todellakaa tiedä mitä oon tekemässä, kui kehtaan raiskata ihmisten korvia tuollaisella :--D
Ainakin siitä näkee, että toiset pääsee musalinjalle vaan säälipisteiden avulla.

Koska mulla on koeviikko, kuten eilen mainitsin, niin nää blogipostaukset jää armotta vähän lyhyemmiks. Voin viikonloppuna kuroa vähän takasin, ainakin yritän. Takana mulla on tänään tehty psykologian koe, ja toivon todella, etten sitä kauheen pahasti kussut. Huomenna edessä äidinkieli, edessä siintää vielä englanti, matikka, filosofia ja biologia. Mä vihaan koeviikkoja, oonko ikinä maininnut?

Mutta, pitemmittä löpinöittä, nauttikaa tuosta aisteja hivelevästä tulkinnasta. Miss Nollakoko kiittää ja kuittaa.

Iida<3

Miss Nollakoko.

Mä oon nyt ihan koukussa oksettavaan olotilaan. Se auttaa mua olemaan syömättä.
Mä oon vakaasti päättänyt jättää rakkauden etsimisen jollekulle toiselle. Mulle se ei kaikesta päätellen sovi ollenkaan. Joten siis mä keskityn mun tavoitteeseen. Mun tavoite kantaa nimeä Miss Nollakoko.

Vähä lyhyempi postaus tänään, koska koeviikko verottaa mun aikaa.

Iida<3

Kiitos, että jaksat olla siinä.

Mulla alkaa tiistaina koeviikko. Eikä mua kiinnosta. 

Suunnittelin mun lukkarit uudestaan, ja tuntuu helpolta hengittää. Sain ujutettua muutaman pakollisen lisäksi joukkoon pianokurssin ja kuvista. Se on hyvä, ehkä opin soittaan pianoa ja ehkä jaksan ajatella vähän valoisemmin. 

Mä oon jopa nukkunut kohtalaisen hyvin koko viikonlopun, herännyt kymmeneltä joka aamu, mikä on todella aikaisin mun mittakaavassa. Mä oon kuunnellut paljon musiikkia ja saattekin syliinne oikean linkkivyöryn tän tekstin lopussa. 

Mun on pakko tehdä pieni ylistys tässä kohtaa. Oon jutellu nyt Janin kanssa todella paljon. Se on ollu ehkä yks mun tärkeimmistä tuista tässä muutaman kuukauden sisällä, joten mä haluan kiittää sitä siitä. Jani tulee ens  syksynä Hatanpäälle ja se lupas tanssia wanhatkin mun kanssa. ( Siitä puheen ollen, piirsin mun wanhojen mekon päästä paperille eilen, enkä malta odottaa, että sen valmistus voidaan alottaa!) 

Mä oon niin mielettömän kiitollinen sille jätkälle kaikesta. Ei sanat riitä ees kuvamaan, kuinka tärkeä se mulle on. Vaikka Jani on mua vuoden nuorempi, en oo silti varmaan ikinä kokenut näin täydellistä ymmärrystä jonkun miespuolisen kanssa. Se viettää varmaan puolet ajastaan mun pään sisällä, siltä se useimmiten tuntuu. 

Vaikka mä oon nukkunut kohtalaisen hyvin, mulla on silti ollut harvinaisen huono sunnuntai. En oo pitänyt mitään sisälläni, mikä tuntuu kurkussa. Toisaalta oon asiasta enemmän kuin iloinen, sillä tällä tavoin saan ainakin jotain aikaan. Mua pelottaa lähestyvät terveystarkastukset, mä en halua taas kokea sitä jokavuotista itkun ja raivon määrää. Mä ihan totta räjähdän. 

Ja vielä niitä musalinkkejä, koittakaa kestää! 

Taitelijaelämää

Tyttö epäkunnossa

Palvo minua

Tirehtööri

Taina

Lauri

Kaksi kaunista

Oodi

Kuu saa valtansa auringolta

En tahdo olla yksin.

Iida<3 

Kun olet poissa, minä jatkan.

Kaikilla meistä on varmaan ollut joskus se tunne. Semmonen järjetön hellyyden kaipuu, suunnaton ikävä ja tuska siitä tosiasiasta, että onkin ihan yksin.
Mulle iskee sellane järjetön tunne aina iltasin. Ei oo ketään, kelle soittaa hyvää yötä. Mä en oo kellekkään se ensimmäinen ajatus aamulla tai viimeinen illalla. Ja juuri se mä haluaisin olla. Jonkun ihan oma ja ainoa, joku jota rakastetaan. Oon hiljaa hyväksyny sen ajatuksen, ettei vielä ehkä oo mun vuoro.
Mä oon tehny ns. Vääriä valintoja elämäni aikana, mutta tällasina herkkinä hetkinä kaipaan myös niitä. Mä haluun saada hyvän yön soiton ja olla se ainoa jonkun maailmassa. Tää on toive ja mä odotan ihmettä.

Iida<3

Perjantaista.

Mun piti oikeastaan kirjoittaa tää postaus jo eilen, mutta blogger kiukutteli mulle ja siinä samalla koko tietokone, joten luovutin tunnin yrityksen jälkeen ja menin nukkuun.
Ketään ei luultavasti oikeasti kiinnosta, että vietin perjantaini Emmin kanssa ja meidät tuntien oli meno taas ihan omaa luokkaansa. Kuvasin illasta videoita, joita mun piti pätkästä ja liittää sitten lyhyemmäks kokonaisuudeks, mutta koska oon huono, en siinä onnistunut. Joten, jos video tänne latautuu, saattekin nauttia melkein yhdeksän minuuttisesta aistiraiskauksesta.

Saatiin me muutama kuvakin nappastua, vaikka edustavuus, (niin kuvissa kuin videolla) on taas sitten ihan omaa luokkaansa.

Onni. 
Bangarang

Iida<3

Tunne-elämän ristikko.

Mä rakastuin. Mä rakastuin salilla käymiseen ja kalorien palamiseen. Mä rakastuin kuntopyörään. Tänään, mä oon rakastunut.

Mun viikko on kulunut enimmäkseen suuressa sumussa. Tiistaina mun vointi romahti, inhottavan keskustelun seurauksena. Bussissa mua itketti, mutta nieleskelin urhoollisesti kyyneliä aina kotiin asti. Tiistai illan mä vaan itkin.
Eilen ei ollut sen parempi päivä, jouduin näkemään kasvoja, joita en olisi halunnut nähdä. Mä poltin tupakkaaki, kahden kuukauden tauon jälkeen. Mä vihasin koko maailmaa, ja purin hampaita yhteen, etten ois huutanu.
Ilta toi kuitenkin mukanaan sen mitä halusinkin. Huomion siitä, että olinkin yhä tärkeä. Edes osittain.

Tänään oltiin tosiaan salilla Ellun kanssa ja mä rakastan tätä tunnetta mun reisissä! Tää on huumaavaa, ihan kun oksentaminen. Huomenna oonki Emmin kanssa, lauantaina meen käymään Olkahisissa ja sunnuntain pyhitän alkavalle koeviikolle.

Mä tiedän, ketkä tän tulee lukemaan. Ja mä todella oon siitä kiitollinen. Sä oot aarre.

Iida<3