Kuulin eilen iloisia uutisia. Keskiviikkona kirjotetaan vuokrasopimus. Musta ja Kalasta tulee oikeasti oman kodin asukkaita. Ainakin hetkeksi, ennenkun opiskelupaikat vetää suuntaan tai toiseen.
Mua harmittaa, ettei äiti oo mun puolesta onnellinen. Ei se siltä ainakaan näyttänyt, sen omat asiat kiilas taas mun omien edelle. Eikä sille kuitenkaan ollut tapahtunut mitään tämmöstä.
Me etäännytään päivä päivältä enemmän. Me nähdään nykyään tosi harvoin, se kun viettää viikonloput aina toisella puolella Tamperetta. Mä seilaan Annalan ja Irjalan väliä kuin koditon.
Mun keväinen masennus jatkuu edelleen, vaikka yhä useammin on tyyntä. Vähän turhankin hiljaista. Oon lukinnut tunteeni taas jonnekkin sielun sopukoihin, niin syvälle sydämeen etten enää ees vaivaudu niitä avaamaan. Joka kerta kyyneleet kihoaa silmiin, kun pitäis koittaa valottaa ajatuksiaan Kalalle. Mä tarviin avautumiseen omat hetkeni. Ja niissä voi kestää.
Iida<3
(Ainiin, mun kameran ja koneen välillä on tapahtunut avioero enkä saa kuviani siirrettyä koneelle, siksi niitä ei oo näkynyt vaikka niitä paljon olisi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti