Lujaa, päähän sattuu. Mä olin hetken niin onnellinen, miksi se löi taas.
Mut on kahlittu, siteillä kiinni, tähän elämää hallitsevaan olentoon. Se kuiskailee kuinka painottomuus olis kivaa, se saa mut värisemään. Mä en pääse irti.
Se uskottelee mulle epätodellisia asioita. Asioita, johon mä uskon sokeasti, en kuule muita.
" Se ei halua sua, jos näytät tolta. Saat rakkautta kun oot laihempi. Oisit onnellisempi"
Ja mä lasken. Lasken kaloreita ja täytän itseäni vedellä, etten tuntis nälkää. Mä tiedän, mitä terveydenhoitaja mulle sano. Se vaan tuntuu tosi kaukaiselta tänä aamuna. Yhdessä hetkessä koko mun vaivalla rakentama illuusio parantumisesta romahtaa. Mun kroppa on virhe.
Mä ahdistuin eilen illalla, itkin ja pelkäsin. Pelkäsin menetystä. Ja tänä aamuna, mä oon tässä. Seison kallion reunalla ja mietin, mitä vittua mä teen mun elämällä. Putoanko tuulen kanssa ja odotan miten käy? Odotan miten murskaannun kylmään maahan. Vai käännynkö ympäri, kävelenkö pois ja taistelen vielä?
Mun taisteluntahtoa nakertaa tämmöset äkilliset muutokset. Enkä ees tiedä mistä se johtuu.
" Mä tiedän, että sä haluat olla kokoa 34. Sä tuut rakastamaan sitä, se vaan vaatii vähä ruoskintaa."
Mä päätän vielä yrittää. Mutta se tuntuu pahalta, mun voimavarat on kadonneet. Mitä varten mä jaksan taistella, mikä estää mua oksentamasta uudelleen ja uudelleen? Kysymyksiä, enkä mä osaa vastata.
Antakaa mulle vastauksia.
Iida<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti