Hope.

Noniin, eli mun neljäs psykologikäynti on nyt takanapäin. Tää oli jo toinen kerta kun mua alko ihan suunnattomasti vaan itkettään. Kouluterkalle laitettiin viestiä ja seuraava etappi on TAYS. En tiedä vielä mitä siellä tehdään tai vastaavaa, mutta ajan saannissa voi kestää pari viikkoa. Alustavasti sanottuna lääkäri keskustelee mun syömisistä ja saan diagnoosin kai ihan paperille.
Mua vähän pelottaa, sillä tää on todella iso askel, oikea harppaus mun hoidossa. Mulla kesti vuosi, että sain otettua yhteyttä psykologiin ja nyt parin kuukauden sisällä oon jo menossa jatkotutkimuksiin yms.
Eilen mua vähän kadutti, että annoin sille luvan tehdä lähetteen. Mä en oo viel saavuttanu mun määränpäätä, enkä haluu otsaani sitä hullun leimaa. Mä en tuomitse ihmisiä, en halua, että ne tuomitsee mutkaan.

Kerron tosiaan aika avoimesti tänne mitä mun elämässä tapahtuu, mutta mä en sitä pahana juttuna pidä. Mä oon avoin persoona, ja mun mielestä asioista pitää puhua. En haluu kätkeytyä tekohymyn ja positiivisen asenteen taakse salatakseni sen, ettei mulla ookkaan kaikki hyvin. Ja sitäpaitsi, syömishäiriöt ja ahdistuneisuus ei oo tänä päivänä enää todellakaan niin vaiettuja asioita kun 20.vuotta sitten.

Mä oon todella kiitollinen niille ihmisille jotka on jaksanut mua tukea ja auttaa, parhaansa mukaan. Jokaisella teillä möttiäisellä on erityinen paikka mun sydämessä. Mä en ehkä oo vielä valmis parantumaan, ja ehkä en vielä siinä onnistukkaan, mutta mä yritän. Mua ei oo ikinä pelottanu näin paljon, mutta ehkä onnistun kääntään sen pelonki hyväksi.