maanantai 29. huhtikuuta 2013

Klara vappen ja muuta hupsua

Pahoittelen taas tämmöstä pitkää postaustaukoo...
Mutta ilokseni voin ilmoittaa,  että mulla on mennyt ihan hyvin tän kuluneen viikon ajan. Mulla on aika ravitsemusterapeutille 20.5 seuraava suuri etappi häämöttää siis siellä. Eiköhän sieltäkin ihan kunnialla selvitä.

Huomenna tosiaan juhlistetaan vappua, ite ihan perinteisesti kaupungin keskustassa. Humalaisia ihmisiä, ties mitä sattuu ja tapahtuu; se on joka vuosi ihan yhtä mieletöntä.
Mulla on elämässä muutenkin kaikki melko hyvin. Voi olla, että suurin syy siihen on eräs hupsu <3

Ps. Huomenna on mun tytön synttärit, Emmi 16.v! Love my babygirl <3
Pps. Vitusti sydämiä

Iida <3

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Suojelia

Mua itkettää tänään ihan jatkuvasti.
Oon turhautunut tähän elämään, mä haluun vastauksia. Mä haluun olla perillä asioista, mä vihaan olla näin heikko ja vietävissä.
Olin koulupsykologilla iltapäivällä, ja mua itketti. Kyyneleet kirveli silmissä aina, kun jouduin mainitsemaan mun perhetilanteesta. Tai kun jouduin puhumaan mun isästä.
Psykologi osaa esittää kysymykset just niin, että tajuan aina sillä hetkellä, kuinka helvetin kova ikävä mulla on iskää. Joskus mun tekis mieli vaan mennä, olla taas iskän pikkutyttö, ja itkee. Itkee kaikki paha pois, kaikki se ikävä ja kaikki äidin ja sen miesystävään liittyvät pahat olot. Mutta mä en oo enää se pieni, jota isä suojelee. Mä oon alkanut suojella mun omaa isää.

Mun pää tuntuu raskaalta, eikä mikään oikein suju. Muhun sattuu, mutta en oo varma miksi. Mä toivoisin vaan, että voisin paeta pariks päiväks. Lähtee kauas täältä, ihan vaikka vaan mökille Teiskoon. Johonkin, missä ei tuu tuttuja vastaan, missä kukaan ei mua tunne. Olla vaan se kuka mä oon, miettiä miten oon tähän joutunut, eikä mun tarvis aina kärsiä niin jumalatonta kipua. Soutaa veneellä keskellä järvee ja huutaa. Tosin, sillon mökkinaapurit varmaan soittais johki hätäkeskukseen.
Voisin käydä silittämäs naapurin hevosia. En mä oikeestaan edes pidä hevosista, mutta ne on jotenkin kauheen ylväitä ja rauhottavia. Ne saa mun ongelmat tuntuu hetken ajan ees vähän pienemmiltä.

Oman luonteeni tuntien, toi ei ehkä kumminkaan toimis. Öisin iskee pelko ja yksinäisyys, luultavasti saisin sydänkohtauksen jokaisesta rapsahduksesta ja äänestä. Mä tarviin seuraa iltasin ja öisin. Nytkin mua itkettää, enkä kaipais kun vaan syliä, joka lohduttais. Tarviin jonkun joka kuuntelee mun itkua.
Oon säälittävä.

Iida<3

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Sadetta piilossa sekavissa ajatuksissa

Sataa.
Viimeisetkin lumet meidän pihasta alkaa olla mennyttä, ruohokin vihertää jo. Mutta mua ei oikein innosta.
Sade rummuttaa ikkunalautaa, kynttilät palaa, mutta mun olo on kaikkea muuta kun rauhallinen. Pyörin levottomana, enkä saa mun ajatuksia kasaan. Siks varmaan tää postaus tulee tänään olemaan lyhyt ja sekava.
Mun pitäis lukea ruotsia, ja siivota. Sen sijaan istun tässä, ikkunan ääressä, kirjoittaen.

Mulla on ollut tänään huono päivä, ainakin ulkonäöllisesti. Aamulla mikään ei näyttänyt hyvältä, hiukset ei asettunut, meikit meni pieleen ja jokainen vaate vaan levis päällä. Mä niin vihaan näitä aamuja. Mä vihaan katsoa peiliin ja nähdä mun kuvajaista. Mä oon kaikkea muuta kun kaunis. Siksi tänään, mä piiloudun sateelta, ja sen sijaan katson miten se maalaa kuvia mun ikkunaan.

Mun tekee mieli laulaa. Haluan mennä ulos sateeseen ja laulaa. Haluun tietää, millasta on olla oikeesti elossa. Musta tuntuu, että mä en ole. Oon puoliks kuollut, varjokuva, joka seisoo taustalla.
Mä haluaisin kasvattaa siivet ja lentää. Siltä musta nyt tuntuu. Haluisin lentää päin tota sadetta ja tuulta ja huuta. Näyttää, että kuinka vahva mä oonkaan. Että mua ei kiinnosta terapiat tai mahdollinen lääkitys. Että mä selviän kyllä ilmankin.

Mutta ensin vatsalihakset. Huomenna vois mennä juokseen. Mä kaipaan sitä kipua mun pohkeissa, kun juoksee ekan kerran talven jälkeen. Se sattuu, mutta mä tiedän mihin se johtaa ja se mua motivoi. Tulkaa halimaan, mä tarviin voimia.

Iida<3

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Erikoislääkäri kerroksessa viisi

Tänään mä istuin jälleen koulukadulla. Tällä kertaa mun fiilikset jäi vähän paremmaksi, lääkäri oli nimittäin todella mukava ja kuuntelikin mua.
Kyseltiin paljon kysymyksiä, johon mä vastasin miten kykenin. Lukkoon mä menin vasta sillon kun sen huulilta irtos sanat: " Haluutko tietää sun painon? Voitais kattoo se nyt."
Mä nielaisin ja painoin pääni alas, sillä mua alkoi ahdistaan ihan suunnattomasti. Pudistin mun päätä. Lääkäri katto mua mietteliäästi ja nyökkäsi sitten: "Me ei tehdä täällä mitään, mitä sä et halua."
Mut laitettiin jonotuslistalle terapiaan, joka alkaa kesällä- tai syksyllä. Lisäksi sai infoa mielialalääkkeistä, joita mulle aletaan varmaan syöttään samoihin aikoihin. Mua pelottaa. Joudun myös ravintoterapeutille, joka lähettää mulle erillisen kutsun myöhemmin keväällä. Sekin ahdistaa. En mä halua kirjata ylös mun syömisiä.

Mun oma suhtautuminen tähän kaikkeen ei juurikaan oo muuttunut. Fake it till you make it. Mä osaan loihtia uskottavan hymyn kasvoille ja nyökyttelemään. Kyllä, kyllä mä syön. Ei, ei se tunnu pahalta. Paskanvitut.
Mä aion nimittäin todistaa kaikille, etenkin mun äidille, että mä pystyn saavuttaan mun ihannepainon. Mä en todellakaan lopeta tässä vaiheessa, vaikka jokainen psykiarti hyökkäis mun kimppuun.

Onneks mun perjantaista on tulossa huikee, hopefully. Nyt appelsiinia nassuun. Ja 50 vatsalihasta päälle.

Iida<3



perjantai 19. huhtikuuta 2013

Miksi, miten ja miksi ei?

Mun paino ei oo tippunut yhtään.
Mun ei tarvii käydä edes vaa´alla, jotta tietäisin sen.
Mun peilikuva suorastaan huutaa painon pudotusta.
Oon syönyt tänään alle tuhannen kalorin, lähemmäs viidensadan verran. Oon jumpannut iltaisin ja aamuisin, toivon vaan että se alkais näkyäki joskus. Enää hiukan päälle viikko vappuun, sitten onkin kuukausi kesään. Kuukausi aikaa juosta. Saan huomenna uudet lenkkikengät, jos sopivat löytyy ja pääsen kuluttamaan mun rakasta metsätietä.
Joudun uudelleen pyörähtämään kaikissa verikokeissa ja sydänfilmissä, rutiinihommia, kontrollointia. Vaikka sairaalta kuullostaa, mun tekis mieli laihtua tosi pieneks, ihan vaan kaikkien lääkärien hämmästykseks. Koska niiden luokituksen mukaan, mulla ei oo vielä mitään hätää. Vielä.

Se sossu oli oikeassa tasan kahdessa asiassa; siinä, että mulla on huono itsetunto ja siinä, että mun minäkuva on täysin vääristynyt. Kun mä katson aamusin peiliin, mä en näe siellä enää mitään, mikä sais mut tunteen oloni hyväks. Katon peiliin vaan nähdäkseni miten ohuet hiukset mulla on, miten pyöreät kasvonpiirteet ja silikonimaiset posket. Peilistä katsoo väsyneen näkönen tyttö, mutta hymyä sieltä ei irtoa. Tekis mieli piilottaa kaikki heijastavat pinnat, ainakin tänään.

Joskus mä mietin, että mikä mun elämässä on oikeesti menny vikaan? Mikä sai mut vihaamaan itteeni niin paljon, miks mä aina otin sen ovimaton roolin ja annoin muiden kävellä mun yli? Ja rehellisesti, mä en edes tiedä. Se tuntui vaan mun paikalta. Kun mä kerran siihen asetuin, niin tuntu väärältä laittaa vastaan ja ilmasta omia ajatuksia. Sitten mä perustin tän blogin (kesäkuussa vuosi!) ja mun päässä vallinnut sekamelska purkautu tänne. Viikottaisina, jopa päivittäisinä teksteinä. Saan ilmasta itteeni ihan vapaasti, eikä kukaan voi talloa mun yli. Ei täällä. Ei tänään.
Vastausta siihen, miks mä aloin vahtimaan mun painoa näin sairaanloisesti en oo löytänyt. En ainakaan vielä. Mun menneisyydestä löytyy paljon pahaa, mutta hei, niin varmaan monen muunkin. Ehkä mä yritin vaan liian pitkään olla vahva, ja selvitä yksin. Vaikka mä hain apua, ehkä mä tein sen silti liian myöhään. Mua ei kiinnosta, mitä lääkärit sanoo. Osaan esittää tervettä, hymyillä ja nyökytellä. Oikeasti, tuun kotiin terkalta ja lasken monta kaloria on leivässä jonka syön.

Mua ei vaan kiinnosta lopettaa, ei vielä. 

Iida<3

torstai 18. huhtikuuta 2013

Sosiaalityöntekijä kerroksessa viisi

Tänään. 
Tänään mä menin aamulla Koulukatu 9, viidenteen kerrokseen. Kiivettiin äidin kanssa portaita. Kyllä, äiti tuli mun mukaani. 
Istuttiin valkoisessa aulassa, punaisilla penkeillä. Odotin millon ne kutsuis mut sisään. Mikään ei oo ikinä tuntunut niin piinaavalta. 
Oven aukas vaalea sosiaalityöntekijä. Istuttiin pyöreän pöydän ääressä, sossu, äiti ja minä.
" Tehän oottekin varmaa hyvin perillä Iidan tilanteesta" Sossu sanoi mun äidille. Äiti pudisteli päätään, mun kädet hikos pöydän alla. Sossu kävi nopean, pintapuolisen katsauksen tilanteesta ja lähetti äidin sitten pois. 
Istuin siellä huoneessa puolitoista tuntia hiljaisen sossun kanssa, joka sano vaan " Juujuu...okei..juu" ja selitti televisio ohjelmasta, jota oli katsonut edellisiltana. Mä täytin mieliala kyselyn, se selitti jotain sen kavereista. 
Tapaamisen lopuksi se katsoi mua silmälasiensa läpi ja totesi: " Ei sussa kyllä mitään vikaa oo, huono itsetunto vaan" 
Kiitin kohteliaasti tästä itsestäänselvyydestä ja lähdin kouluun. 

Mulla on maanantaina lääkäriaika samassa paikassa. En haluais mennä takas enää. Musta tuntuu, ettei ne osaa oikein mitään. Ainakaan tätä naista ei mun ongelmat kiinnostaneet. 

Iida<3

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Hipsutus fiiliksiä.

164914_405890509508471_1165687554_n_large
Tumblr_ltswfjqn7z1r3b4cmo1_400-1_large
48274880a2d99e2cc1c89d01238d770c_large
Tumblr_m9unhk5bkp1rvcfeko1_500_large

Joo nomnom ja sitärataa. Antakaa armoa, tänään on tämmönen päivä.
Oon iha hipsutus fiiliksissä. Onneks aamulla sain hipsuttaa ihan olan takaa (on muuten ehkä yks typerimmistä sanonnoista ikinä) mutta iltaisin tää iskee taas. Se saa olon tuntuun niin hyvältä, kelpaavalta, kun millään muulla ei olis väliä. Eikä sillä hetkellä ookkaan. Oonko säälittävä vai onko jollain muullaki joskus (aina)  tämmönen olo?
Tarviin halin.

Iida<3

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Sä oot liian lihava.

 " Sä oot liian lihava noihin vaatteisiin, ei pahalla". 

Istuttiin ruokapöydässä äidin ja Eemelin kanssa. Haarukka kolahti lautaselle ja peruna alkoi maistui pahville. Äiti tuhahti Empulle paheksuvasti, mutta eihän se enää mitään pelastanut. Mä istuin siinä, jatkaen H&M kuvaston selaamista ja nieleskelin sitä perunaa seuraavat viisi minuuttia. Mun teki mieli itkeä, sillä kaikesta yrittämisestä huolimatta tiesin Empun olevan oikeassa. Äiti oli ostanut mulle jätskiä, se jäi pakkaseen. Ja siellä se varmaan lepää, kunnes joku muu sen syö.

Mulla oli eilen yks onnellisimmista päivistä ikinä. Eilen illalla tunsin itteni niin kevyeksi, niin kauniiksi. Mun sydän tuntu painottomalta, niin hyvä olo mulla oli. Mä toivon yhä sormet ristissä parasta, mitään ei oo saatu, mutta ei vielä menetettykkään.

Mä tiedän, että Emppu ei aina ajattele mitä se sanoo. Mutta se sattu silti, tuntu niin saatanan pahalta kuulla se, just kun mun oma ajatus oli kääntymässä parempaan. Se tuntuu pahemmalta, koska oon edelleen jollain tapaa niin yksin. Tasapainottelen jatkuvasti nuoran päällä, voin tippua millon tahansa.
On my Own

Iida<3

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Tylsääkin tylsempää ja normaalia

Mulla on ollut taas koko viikon blogihiljaisuutta. Oikeastaan voisin perustella sen kiireellä ja väsymyksellä, mutta toisaalta, ei mulle oo tapahtunut mitään, mistä kirjoittaa. Mun ajatukset ja tunteet on nyt niin sekavia, että niitä on turha edes yrittää avata tänne verkkomaailmaan. Ei kukaan ymmärtäis kuitenkaan.
Enkä mä halua kirjoittaa, ennen kun oon varma, mihin suuntaan oon menossa.

Mä vihaan mun kroppaa enemmän joka päivä. Joka päivä, mä näen jotain, mitä edellispäivänä en. Mun käsivarret. Reidet. Peppu. Vatsa. Kaula. Kesä lähestyy ja alan vaipuun epätoivoon.

Onneks huomisesta on tulossa hyvä päivä. Ainakin alustavasti. Voihan olla, että päivän päätyttyä itken ja romahdan, mutta en jaksa uskoa siihen. En tällä kertaa. Mulla on hyvä kutina masussa, ei liikaa perhosia, mutta sopivasti. Mun käsiäkin kihelmöi yhä.

Vietin viikonlopun Lauran kanssa. Se oli pitkästä aikaa meillä. Ei me mitään erikoista tehty. Nukuttiin, lahnailtiin ja puhuttiin syntyjä syviä, aina syömisistä rakkauksiin. Mulla on ollut ikävä sitä naista, eikä kahden vuoden ikäero tässä iessä juurikaan enään näy. Toivottavasti.

Koin myös pieniä ahaa-elämyksiä tänään. Mä tajusin mitä mä haluan mun elämältä, ainakin osittain. Ja mulla on siitäkin ihan hyvä fiilis. Ei tarvii stressata niin paljon.

Voisin hiippailla peiton alle kattelee jotain leffaa. Mun varpaat paleltuu.

Iida<3

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Lyhyt ajatus

Mua jännittää niin paljon, että jalat ei kanna.
Kurkkua kuivaa, enkä saa sanottua mitään.
Kyyneleet uhkaa silmissä, en anna niiden kuitenkaan valua, en vielä.
Mun koko elämä saattaa muuttua tän viikon aikana, ehkä jo huomenna. Ja se pelottaa mua.

Mä saatan menettää jotain tärkeetä, hengissä pitävää, hyvän ystävän.
Jos mun puhelahjat kumminki tekee vaikutuksen, mä en menetä sitä, ainoastaan ehkä hämmennän.
Miks mä sitten teen jotain niin riskialtista, että se saattaa kävellä mun luota?
Koska musta tuntuu siltä. Nyt on pakko. Jos en sano mitään nyt, niin mä tuun vielä katumaan sitä.
Parin viikon päästä tää sattuis vielä enemmän.

Mä vaan toivon, että mä onnistun. Että kaikki sujuu kerrankin niinku oon toivonu, eikä aina mentäis päin seiniä yhtä lujaa kun humaltuneet varpuset.

Iida<3

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Oo siellä jossain mun.

Mä mietin pitkään, mistä kirjotan tänä iltana. Ja nyt mietin, miksi mä kirjotan ilman aihetta?
Koska tää rauhottaa. Kirjottaminen on mun juttu. Se, mikä pitää mut turvassa pahalta maailmalta.

Mä näin Joonaa tänään. Istuttiin parvekkeella, poltettiin tupakkaa ja puhuttiin syntyjä syviä. Kävin aamulla läpi myös kuudet verikokeet ja makasin yläosattomissa hoitohuoneessa sydänfilmissä. Oon myös ettiny kesätöitä, mutta musta tuntuu, ettei mun äiti saa mielenrauhaa ellen löydä yhtäkään. Eihän se mun vika ole, jos kukaan ei halua palkata mua. En mä voi sille mitään, että oon vielä ala-ikänen.

Sain myös kirjeen nuorisopsykiatrilta. Mulle on varattu kahden viikon päähän kaks aikaa. Ja sain kasan lappuja täytettäväksi. Mutta miten mä selitän valkoiselle paperin palalle etten mä tiedä mun painoa, enkä halua tietää. Painoa kysytään, mutta rivi on lyhyt. Jätän sen tyhjäksi.
Paperilla kysellään mun syömisistä, välissä on outojakin kysymyksiä kuten " Pidän reisistäni". En helvetissä. Miks mä olisin syömättä jos tykkäisin mun reisistä.
Hämmentävin oli kysymys isän ammatista. Miten mun isä tähän liittyy? Tai sen ammatti? Miksei äidistä kysytty? Hämmennystä, mutta silti valaisevaa. Tajuan itekki ettei mun vastaukset ehkä anna musta sitä terveimmän ihmisen kuvaa.

Istun nuttura päässä ja kirjotan. Mä pidän mun hiuksia harvoin kiinni. Mun pää näyttää isolta sillätavalla. Nyt kukaan ei kumminkaan näe mua, voin olla ihan rauhassa. Sain just mun vatsalihas- ja reisikyykyt tehtyä. Kyllä tää viel tästä.
Mun päässä ei kauheasti pyöri mitään. Sama mantra, levy joka junnaa paikallaan. " Kalorit, oksennus, ******, kalorit, oksennus, ******, kalorit, oksennus, ******"
Mun pitäis varmaan lukea englannin kokeeseen. Mutta en tiedä vielä jaksanko. Kyllä siinä pärjää, jos kertaa sanastoa. Onneks ens jakso vaihtuu kohta, viimenen ennen kesää. Mua hymyilyttää vähän, kun mä mietin ens jaksoa. Mä saan kirjottaa, kolmesti viikossa just sitä mitä haluan, ja ihan koulutunnilla. Ja ****** istuu mun vieressä.

Mä alan oleen tylsä.
Hyvää yötä, olkaa kiltisti. Tai no, tuskin tätä kukaan lukee perjantai-iltana. Forever alone.

Iida<3


torstai 4. huhtikuuta 2013

Falling

Oon väsynyt.

Sain puhelun eilen Tayssista. 18.4 on päivä, jonka mä varmaan tuun muistaan aina. Se voi olla yks käännekohta lisää mun huippusurkeessa elämässä. Okei, nyt mä liiottelin. Ei mun elämä ole  huippusurkeeta. Oikeastaan, mun elämä alkaa olla ihan mielekästä. Kotona oleminen ei ahdista niin paljon kun aiemmin. Paitsi tänään. Kotona ollessa seinät kaatuu päälle, enkä osaa kun itkeä ja huutaa. Ahdistunut lapsiraukka.

Mä toivon, että joku olis suunnitellut mulle elämän. Että mulla olis paketti valmiina, ainakin pääpiirteittäin. Ettei mun tarvis stressata niin paljon. Ettei mua tarvis aina itkettää, kun en hallitsekaan tilannetta. Kontrollinpuute tuntuu hirveeltä.

Mua väsyttää, mutta ei kuitenkaan. Makaan sängyllä, tuijotan ulos aurinkoon ja toivon, että mun puhelin sois. Vaan siks, että tietäisin sun kaipaavan mua. Mutta ei se oo ikinä vielä toiminu.

Mä oon viidettä viikkoa putkeen kipeenä. Antibiootit korvatulehdukseen, nenä tukossa ja kurkku edelleen kuin poltinraudalla merkitty. Mun vastustuskyky on olematon.

Mä tiedän, ettet sä halua mua. Oon taas väärillä jäljillä. Väärässä suunnassa. Miksei kukaan ikinä käske mun pysähtyä. 

Mun sisällä on ikäänkuin kaksi ihmistä, jotka taistelee vallasta. Iida ja Jenny, niinkun aiemmin mainitsin. Mä oon onnistunu toistaseks kontrolloimaan Jennyä, mutta joinain päivinä se saa musta yliotteen. Ja just niinä päivinä mä makaan kattoen aurinkoa, miettien että minne mä suuntaan. Mitä mä teen mun elämällä. Ja koska se kaikki ahdistaa mua lopulta, mä vaan jään makaamaan.

Ehkä mä rohkaistun ja sanon vielä sen kaiken, mitä sisälläni kannan. Sen miten paljon mulle merkitset. Ja miten paljon se muhun sattuu. 

Tumblr_mkngbmirby1r5sllzo1_400_large
Iida<3