Suunnilleen puolitoista vuotta taaksepäin kirjotin paljon masennuksesta, syömisvaikeuksista ja siitä, miten mun elämä on paskaa tai muuten vaan onnetonta. Käsittämätöntä ajatella, että siitä on niin kauan. Eihän ne ongelmakohdat oo täysin kadonneet, mä opin vaan elään niiden kanssa.
Muistan pienenä, kun ruusupensas pisti mua ensimmäisen kerran. Piikin pistos itsessään ei tuntunut pahalta, mutta kun se jäi sinne sormeen, alkoi sormea hiljalleen tykyttämään. Sitten äiti otti sen pinseteillä tai sormin pois ja laastarinkin laittoi, vaikkei sitä verta oikeastaan tullutkaan. Se nyt vaan oli niin, että haavan päälle laitettiin Muumilaastari.
Mulla on samoja tuntemuksia tästä syömishäiriöstä juuri nyt, puolentoistavuoden jälkeen. Itse pistos ei aiheuttanut kipua tai tuskaa, muttakun piikki oli tarpeeksi syvällä sydämessä ei ollutkaan enää hyvä olla. Nyt puolentoista vuoden jälkeen voin todeta, että mulla on laastarivaihe. Haava oli syvä, ja laastarin alla yhä auki, mutta toistaiseksi suojassa ja paranemaan päin. Muumilaastari suojaa samanlailla mun sydäntä ja heikkoa mieltä, kun se aikanaan suojas mun sormea.
Miksi mä mietin tätä nyt?
Koska nyt on edessä mun viimeinen lukiovuosi ja suoraan sanottuna, lukion ekalla ollessani en ajatellut, että selviäisin oikeasti siitä kaikesta ja näin pitkälle. Nyt mä voin jo sanoa, että mulla on tulevaisuuden suunnitelmia ja uskoa niihin itsekin. Mä uskallan sanoo mun pelot ja pahat olot ääneen. Onhan mulla edelleen ulkonäköongelma. Mutta oon oppinut elään sen kanssa, Muumilaastari auttaa.
Ehkä mä halusin valaa rohkeutta alkavan viikon kunniaksi johon kuhun muuhunkin.
Iida<3
