Mun elämä ja varpaat.

Välillä mua pelottaa.
Enkä mä häpeä myöntää sitä. Se vaan saa mut tuntemaan itteni niin saatanan heikoksi.
Pelkääminen on inhimillistä, mutta se ei sovi mulle. Voin pelätä hämähäkkejä, pimeää ja korkeita paikkoja.
Mutta tunteiden pelkääminen tekee musta heikon.
Voimattoman, suojattoman.
Mä en ole, niinkuin sä. Mä en osaa hallita mun tunteita. Ne vaan ilmestyy, voimakkaina, eikä ne anna armoa.


Mä oon ollut tänään vihainen ja ärtynyt. Mulle hyvin epätyypillisiä tunnetiloja. Oon yleensä vaan surullinen.
Mun viha oli suunnatonta, teki mieli potkia seiniä ja heitellä kiviä. En tehnyt mitään, kiehuin vaan ja hengitin tupakansavua.
Mutta mä pärjään. Mun nukkumisongelmat on lisääntynyt, mutta mä oon opetellu syömään taas. Ainakin säännöllisemmin, aamulla omenaa ja illalla appelsiinia. Mutta ei mua enään ahdista, musta tuntuu ihan hyvältä. Masennus on vaan yksi vaihe, ei se kestä ikuisesti. Mä en anna sen tappaa mua. Sillä mä aijon kuolla arvokkaasti, en jonkun mielentilan runnommana.


Välillä muhun sattuu.
Olla niin huomaamaton. Olla se sun huomiota janoava ihmisparka, jonka huudot kaikuvat kuuroille korville.
Mua sattuu, ettei mun ihmisarvo merkitse mitään. Että mun kylmät kädet ja loukkoa löyvät polvet on vaan merkityksetöntä, kuulumatonta. Kyllä mä osaan huutaa. En mä vaan halua sotkea mun asioita enempää.


 Mutta on mun elämässä jotain valoa. Auringon lisäksi. Mulla on uusi ihmissuhde. Henkilö, joka haluaa jutella mun kanssa. Mä tiedän, että oon taas sokea. Että mua ehkä sattuu. Että tässä voi käydä, niinkuin aina ennenkin. Mutta ei mua haittaa. Toistaiseksi, mulla on uusi ystävä.
Varpaat on söpöjä.

Iida<3